Lävistyksiä

Never been unloved, Michael W. Smith

2011-01-22T08:14:00.001-08:00

Olkoon tämä tunnustus ja kiitollisuuden osoitus.

I have been unfaithful
I have been unworthy
I have been unrighteous
And I have been unmerciful

I have been unreachable
I have been unteachable
I have been unwilling
And I have been undesirable

And sometimes I have unwise
I've been undone by what I'm unsure of
But because of You
And all that You went through
I know that I have never been unloved

I have been unbroken
I have been unmended
I have been uneasy
And I've been unapproachable

I've been unemotional
I've been unexceptional
I've been undecided
And I have been unqualified

Unaware
I have been unfair
I've been unfit for blessings from above
But even I can see
The sacrifice You made for me
To show that I have never been unloved

It's because of You
And all that You went through
I know that I have never been unloved

Vanuvainolainen, superlonsaatana

2010-11-29T03:30:00.000-08:00

Siivotessani kiinnitin huomiota pieneen, söpöön kettupehmoleluuni. Aikanaan, kun olimme Susiennen kanssa työharjoittelussa paikallisessa seurakunnassa, löysimme ne kettupehmolelut halvalla paikallisesta Supermyynnistä. Ostimme ne toisillemme, annoimme niille nimet ja laadimme niiden kaulaan omistuskirjoitukset. Se oli kivaa, herttaista, eikä sitä ajateltu sen enempää.

Sitten oli ylistysbändimme treenit. Pehmoketut jäivät puolihuomiossa lavan reunalle kököttämään, ja ajattelimme seuraavan päivän tilaisuuden lähestyessä, että kököttäkööt siinä laulumonitorien ja piuhojen keskellä. Söpöä.

Seurakunnan kokouksen jälkeen yksi nuorta keski-ikää käyvä mies tuli luokseni ne pehmoketut kourassaan puhisten ja kysyi, mitä tämä touhu oikein on. Kun kummastelin kysymyksenasettelua, kävi ilmi, että nämä ketut olivat edustaneet ainakin hänelle suoranaista noituuden henkeä. Näin siksi, että Laulujen laulussa (tai Korkeassa vaisussa, oikeaoppinen karismaatikkohan ei -92-käännöstä käytä) kehotetaan ottamaan kiinni pienet ketut, jotka tekivät jotain tuhoja puutarhassa. Ei auttanut, että selvitin kyseessä olevan ainoastaan pari satunnaista pehmolelua: orkesteristamme alettiin etsiä merkkejä shamanismista sun muusta vähän isommallakin porukalla. Susiennen vihkon kulmaan lyijykynällä riipustama kissa ainakin oli demoninen, sen muistan.

Millähän kärsivällisyydellä sitäkin pajatusta oikein kuunteli? Nykyisin poistuisin päätäni pyöritellen paikalta, koska en vieläkään kehtaisi kehottaa veljeä Kristuksessa tekemään sen, mitä tehdä täytyy: huollattamaan päänsä.

Katso meitä, katso tätä kansaa

2010-11-22T07:44:00.000-08:00

"Jos Ukko Paavo näkis nää Jumalan lapset nyt
tuntisko kansaa ylpeää, huomaisko hyljätyt
Kun tapais hurskaat polvillaan, potkisko persuksiin" (Jaakko Löytty)

-"Nokia Missio Church etsii kadonneita sieluja karismaattisilla messuilla ja värivaloilla." (Nokia Missio Church)

Entä?
-http://tampere.suurellasydamella.fi/

"Palvomme kultavasikkaa, köyhiltä ryöstämme.
...näin jatkuu pidot Lustigin,
puhumme kielillä - rakkautta vailla kuitenkin itkemme tyhjinä:" (Jaakko Löytty)

-traileri: http://www.sielunpelastajat.fi/index.htm

Hyväntekeväisyystyötä ei ole se, että kuuntelemalla teetupasaarnaa saa ruokaa ja hyödykkeitä.

Hyväntekeväisyystyö on sitä, että annetaan ehdoitta, vaikka sanoitta.

"Se jota vaivaa ikävä ja painaa uupumus
on Herran sotaväkeä - heidän on pelastus
Saarnaa synti synniks - näytä sitten armon vilaus." (Jaakko Löytty)

Erilainen joululahja?

2010-11-22T04:34:00.001-08:00

Osta Jouluherkkukori vähäosaisille ja yksinäisille tästä tai jouluateria tästä.

Meille on syntynyt Vapahtaja. Kiitos KIRKKO kun hoidat asiaa!

Homokeskustelusta (kurpitsankuoressa)

2010-10-24T09:16:00.000-07:00

Nyt on ollut mediassa niin tuhottomasti kaikkea homoa, että siltä varalta, että jotakuta mahdollisesti kiinnostaa lukea vielä yksi tiivistelmä aiheesta, se ilmestyy tähän. Muutamia poimintoja ja jokunen oma ajatus:

- Liberaalit eroavat nyt joukoittain kirkosta, osalti kenties Homoillasta tuohtuneina. Toinen pakenijajoukko ovat arvokonservatiivit, joille luterilaisen kirkon toiminta alkaa olla liian sallivaa. Mutta ketä sinne sitten jää? Ainakin homoja! Niin kauan kuin kaikkinainen vaino ja kohtaamisen vaikeus onkin jatkunut, homoseksuaalit ovat halunneet pysyä kirkon yhteydessä! (Pentti Kauppia mukaillen, AL 23.10.) Ristiriitaista?

- Samaisessa kirjoituksessa todettiin, että "raamatullisimmat" haluavat pitäytyä myös Vanhan testamentin tekstissä sananmukaisesti, ilman tulkinnanvaraa, jottei koko kirjan arvo romahtaisi. Se on kuitenkin tämän opin mukaan jo aikaa romahtanut: Miksi nämä farisealaiset lopettavat lukemisen siinä kohtaa, kun aletaan latoa rangaistuksia mm. väärästä viikkorytmistä, tyttölapsen synnyttämisestä jne.? Eikä edes sapattirikoksesta, saati mistään muusta, määrätä sen vähempää rangaistusta kuin kuolema! Psyykkiset sairaudet johtuvat riivaajista, joten ne kuuluu ajaa ulos jossain ihan muualla kuin hoitolaitoksessa ja melkein kenen tahansa muun kuin laillistetun lääkärin keinoin. Samaa tulkitsematonta, kirjaimellista sanaa!

- Sekä Kauppi että Anu Sianoja viittaavat samalla yleisönosastolla suuriin avioerolukuihin ja perheväkivaltaan. Kirkossa on jo iät ja ajat vihitty aviorikoksen tehneitä ja sen vuoksi kertaalleen eronneita. Mikä olikaan raamatullinen näkemys avioerosta? Miksi Mooseksen lakia ja luomiskertomusta rikkoneet heteroseksuaalit saavat vannoa toiset, kolmannet ja kuudennet valansa Jumalan kasvojen edessä?

- Avopareja (=avionrikkojia) vihitään myös kirkollisesti. Kas kas! *

- Vanha mutta tasokas kannanotto uus/vanhatestamentillisuuteen tässä.

- Vanha kärjistys meni kai jotenkin niin, että lentokoneiden täytyy olla saatanasta, koska niistä ei puhuta Raamatussa. Vähän vähemmän kärjistäen: UT antaa jos jonkinlaisia elämänohjeita, mutta ei puhu mitään esim. naisten työssäkäymisestä. Väärin väärin virhe virhe! Kotiin kuuluu nainen, tai äiti nyt viimeistään! Jos Paavalin aikainen yhteiskunta ei tuntenut yliopistoja, sanomalehdistöä tai homoja, eikä siksi niistä mitään puhu, voidaanko siitä päätellä mitään?

- Arkkipiispako se nyt oli vai joku muu, joka harmitteli sitä, että Homoillasta tuohtuneet joukkoeroajat tulivat samassa hötäkässä sanoutuneiksi irti oikeudestaan äänestää tulevissa kirkollisvaaleissa ja siten vaikuttaa kirkon linjauksiin. (Tätä kirjoittaessani hautaan toistaiseksi pitkään ötväilemäni kirkostaeroamisaikeen. Kun nyt viimein kuulun seurakuntaan, jonka väkeä ja vaikuttimia tunnen, miksi en antaisi ääntäni sen kehittämiseksi toivomaani suuntaan?)

- Olin onnekseni sukunimilain uudistuksen aikaan niin pieni, etten tajunnut vielä oikein mitään. Olisi voinut naurattaa suuresti ajatus, että naisen oikeus pitää oma sukunimensä avioituessaan (niin kuin esim. minä tein) oli tuolloin "kristillistä arvopohjaa murentava" uudistus, jota uskonnollinen siipi vastusti ilmeisen tosissaan! (Lisää KD-siiven ja yhteiskunnan suhteista Jari Tervon sanoin tässä.)

Jotta sellaista. Kantaa saa ottaa ja eri mieltä saa olla, mutta uskallan silti toivoa, että ennen nimettömein herjauksien lähettämistä otettaisiin ne aivot narikasta ja pyyhittäisiin vaahto suupielistä.

*) Itse taannoin naimisiin menneenä olisin hyväksynyt senkin, jos emme olisi avoliiton ns. synnin vuoksi saaneet kirkollista vihkimistä. Olisin eri mieltä, mutta ymmärtäisin. Tiedän, ettei esim. kummitätini ole ollut aiemmasta avoliitostamme riemuissaan. Hän olisi voinut VT:hen vedoten kieltäytyä toimittamasta vihkitilaisuudessa yhteistä esirukousta - mutta ei tehnyt niin. Hän suostui ilomielin, koska halusi rukoilla liittomme puolesta, oli se sitten alkanut miten vain. Sillä hyvä!

Olen tietysti onnellinen siitä, että meitä siunaamassa tai muuten vain juhlimassa oli sankka joukko niin uskovia kuin epä-. Koko tilaisuutta leimasi ilo ja hyvä tahto. Mutta toisten puolesta jurppii kyllä suuresti se, ettei minun ihan yhtä suuri syntini ollut este kirkolliselle toimitukselle ja yhteiselle rukoukselle, mutta jonkun taipumus tykätä omasta sukupuolestaan on.

Ja maailma pelastuu!

2010-10-14T07:23:00.000-07:00

Mitä opimme Chilen eriskummallisesta kaivosoperaatiosta? Emme varmaan oikeasti mitään, mutta maailmalla olisi kuitenkin ollut tästäkin mahdollisuus oppia yksi asia:

Ihmisillä ja yhteisöillä on resursseja, tekniikkaa ja tietotaitoa aika isoihin asioihin. Harvemmin pääsemme uutisissa kuulemaan tällaisista tapauksista, joissa niitä kaikkia on käytetty inhimilliseen, tekemisen arvoiseen tarkoitukseen: Ei tuhoamiseen vaan pelastamiseen. Ei kilpailemiseen vaan auttamiseen. Ei ahneeseen materian haalimiseen vaan välttämättömimmän takaamiseen huonoon osaan joutuneiden hengissä ja järjissä pitämiseksi. Ei vihan vaan välittämisen vuoksi. Ei kateutta ja eriarvoisuutta lietsoen vaan ihmisten yhteyden vaalimiseen.

Toki operaatio oli myös imagovoitto Chilen hallinnolle, mutta tuskin hirveän haitallinen sellainen. Vielä kun opittaisiin samalla intensiteetillä rakentamaan rauhaa ja riittävää hyvinvointia niillä työkentillä, joita CNN ei seuraa läpi vuorokauden.

Eläköön osaaminen ja ymmärrys!

Voi tauti ja tasa-arvo

2010-01-29T12:00:00.000-08:00

Joskus sitä ei jaksaisi olla kärsivällinen nuorten kanssa. Tekisi mieli vain sanoa että pellet, olette väärässä. Mutta eihän se niin mene.

Kollega kertoi pitäneensä terveystiedon tuntia, jolla keskusteltiin (perhe)väkivallasta. Kuten arvata saattaa, useimmat liittivät käsitteeseen heti mielikuvan vaimoa hakkaavasta humalaisesta miehestä. En ollenkaan epäile, etteikö suurin osa tapauksista olisi juuri näitä, mutta mielestäni ihan aiheellisesti tämä kollega, nuori miesihminen, otti esiin kysymyksen, paljonko tilastoissa on harhaa: moniko mies menee hakemaan apua, kun vaimo hakkaa?

Jotensakin siinä olivat sitten asiasta keskustelleet, ja tuli ilmi, että erinäisten nuorten (sekä poikien että tyttöjen!) mielestä oli jotenkin ihan jees ja ymmärrettävää, että tyttö läppäisee poikaystävää avarilla naamaan. Siis hetkinen. Minusta kasvoille lyöminen on äärimmäisen nöyryyttävä ele. Paitsi että se sattuu, se on tekona nimenomaan halventava.

Yksi temperamenttinen tyttölapsi läimäytti luokassa poikakaveriaan ja yhtä toista poikaa kasvoille, kun nämä typerehtivät kesken pienryhmätyöskentelyn. Kurinpalautusta pojat toki tarvitsivat, mutta ensisijaisesti minulta – ja ensisijaisesti muilla keinoilla. Sain tietenkin hepulin.

”Naisellisen” läpsimisen hyväksyminen on mielestäni molempia sukupuolia väheksyvä asenne. Jos ajattelemme, että naisen tekemä väkivalta on jotenkin suvaittavampaa ja vähemmän traagista kuin miehinen perheväkivalta, tunnustamme itse asiassa, että tällainen ääritoiminta on naisen tapauksessa jotenkin vähemmän puhuvaa, vähempiarvoista, vähemmän hälyttävää. Naisen pitäisi siis suunnilleen tappaa, jotta hänen sairas käyttäytymisensä tunnustettaisiin sairaaksi, tuomittaisiin ja mahdollisuuksien mukaan hoidettaisiin. Puhumattakaan siitä, että mieheen kohdistuvan väkivallan hiljainen hyväksyminen mitätöi miehiä tuntevina subjekteina.

Sitten ne perustelevat, että onhan naisia sorrettu vuosisatoja ja -tuhansia, ei miehet ole joutuneet kärsimään saman lailla ja blaa blaa blaa. Nå jåå. Kyllä niissä miehisissäkin rooleissa on miinuspuolensa. Ja ennen kaikkea: Mitä sitten? Ei sukupuolten tasa-arvoa sillä edistetä, että oikeutetaan yhtään mikään väärä vallankäyttö ja sortaminen. Silläkö historia muutetaan, että kostetaan menneiden aikojen raskaita perintöjä miessukupuolelle seuraavat pari vuosituhatta? Meidän veljemme, ystävämme, rakastettumme, työtoverimme ja oppilaammeko ovat syyllisiä siihen, että naisia poltettiin noitarovioilla joskus ties milloin? Hekö sen valinnan tekivät?

Itsestään selväähän tämä tietysti on aivolla ajattelevalle aikuiselle, mutku tuskastuttaa. Haluaisin muuttaa nuorten ajattelutapoja, haluaisin vaikuttaa isoihin asioihin yksilötasolta alkaen. Taidan olla oikealla alalla.

Rehellinen kysymys

2009-12-31T07:16:00.000-08:00

Kuinka puhdas SINÄ itse olet?

"Näin jatkuu pidot Lustigin, puhumme kielillä; rakkautta vailla kuitenkin itkemme tyhjinä" Painaako SINUA ikävä, kaipaus, tahdotko olla puhdas - jos olet, jätä kommentti, miten meistäkin tulee luonnostaan puhtaita.

Se, jota painaa ikävä ja uupumus on Herran sotaväkeä, heidän on pelastus"

(Lainaukset Löytyltä, Ukko Paavosta)

Feministi, aktivisti, kulinaristi, militaristi?

2009-08-12T12:08:00.000-07:00

Tämä on kohtalaisen epähauska aattelliselle kartalle sijoittumista pohtiva ja määrittelevä entry. Haluan nyt selvittää ja ääneen lausua suhteeni erääseen ajoittain varsin problematisoituun käsitteeseen: feminismiin.

Aika usein feminismi tupataan mieltää paremmuusajatteluksi. Sellaiseksi, että nuoret vihaiset naiset rallattavat suut ja silmät täyteen naissukupuolen ylivertaisuutta ja lietsovat jopa miesvihaa. Feministin pitäisi tällaisen mielikuvan perusteella vähintäänkin kannattaa naiskiintiöitä, eikä puolison sukunimen ottamista voi harkitakaan. Tai siis eihän feministi tarvitse miestä, joten koko asiaa ei tarvitse ajatella…

Tästä naisliikkeissä ei kuitenkaan ole alun pitäen ollut kyse, eikä pitäisi olla edelleenkään. Feminismi on yhteiskunnallista ja sosiaalista tiedostamista, jossa kiinnitetään huomiota niihin rajoituksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin, jotka lankeavat ihmisen osaksi hänen sukupuolensa perusteella. Tämä kattaa siis myös tilanteet, joissa mies on naista heikommilla siksi, että on mies.

Monilla aloilla nainen saa vähemmän palkkaa kuin tasan yhtä pätevä ja kokenut mies – tai jopa vähemmän pätevä ja kokenut. Liikemaailmassa lisääntymisikäistä naista karsastetaan, ja monissa harrastusympyröissä näyttää olevan sellainen asenne, että tää on äijjien juttu, menkääs nyt naiset siitä kynsiänne lakkaamaan. Nainen joutuu myös jatkuvasti pelkäämään turvallisuutensa ja koskemattomuutensa puolesta enemmän kuin mies. Mutta toisaalta: Huoltajuuskiistoissa mies on automaattisesti naista huonommassa asemassa palliensa tähden. Mies saa kovemmat rangaistukset samoista rikoksista. Miehet voivat myös henkisesti keskimäärin huonommin, uskoakseni ainakin siksi, että heille on valitettavasti edelleen vähemmän ”sallittua” pyytää apua, verkostoitua, olla riippuvainen muista niillä terveillä tavoilla, joilla ihmisen sitä kuuluukin olla. Feministinä katson nämä kaikki tasaisen tappavan painokkaiksi ongelmiksi.

Miten nämä ajatukset sitten suhteutuvat Raamattuun? Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Niin siellä sanotaan. Sitten kehotetaan miestä rakastamaan ja naista kunnioittamaan, mutta ei liene haitallista, vaikka molempia tehtäisiin molemminpuolisesti. Raamattu ei siis sano esim. näin: ”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät, ja jotta lapsenne eivät sitä vahingossakaan unohtaisi, pukekaa tyttärenne pinkkiin, piilottakaa häneltä leikkiautot ja tehkää hänelle ajoissa selväksi, ettei hänestä voi tulla avaruuslentäjää, ainakaan ellei hän halua olla hylkiö ja friikki.” Minusta on tarpeetonta pitää ympärivuorokautista meteliä sukupuolten eroista. Kyllä ne siellä ovat ja saavat ollakin. Kukin pariskunta veistelköön keskenään sopivat käytänteet siihen, miten näiden erojen kanssa toimitaan, miten toistaan halutaan arjessa auttaa – miten juuri me täydennämme toisiamme miehinä ja naisina, ihmisinä.

Teini-iässä värjäsin tukkaani hassusti ja pidin sitä enimmäkseen melko lyhyenä, koska se sopi tyyliini. Uskoakseni suuri osa niistä, jotka antoivat vaikkapa lävistää naamansa, teki sen saman tapaisista syistä, tai ilmaistakseen sillä jotakin. Mutta tunsin sellaisiakin leikkipunkkariteinejä, jotka laittoivat renkaan nenäänsä ollakseen yksilöllisiä. Itse en koskaan hingunnut korviksia (yksi pari) kummempaa lävistystä, enkä ryhtynyt tekemään sellaista siksi, että olisin yksilö. Minun ymmärtääkseni kun yksilöys ja yksilöllisyys ovat ihan syntymälahjoja. Teinari, joka lävistää nenänsä ollakseen yksilöllinen, on luultavasti minuudestaan hemmetin epävarma, niin kuin siinä iässä on ymmärrettävää olla. Mutta aivan samalla logiikalla vanhemmat, jotka värikoodaavat lapsensa sukupuolen mukaan, ovat mielestäni vähän surkuteltavia. Kyllä se Pauli varmaan on poika huomennakin ja Pauliina tyttö, vaikka molemmilla olisi tänään keltaiset nutut. (Tarkennettakoon vielä, että minulla ei ole mitään lävistyksiä ja muita voimakkaita stailauskeinoja vastaan. Siitä vaan, jos siltä tuntuu. Kunhan motiiveja pohdin.)

Ei miehen ja naisen tarvitse olla samanlaisia, eivätkä he ole. Mutta minusta se, että naiset ovat joissakin asioissa keskimäärin parempia kuin miehet ja toisin päin, ei saisi olla lähtökohta lasten kasvatukselle, eikä taitojen ja kiinnostusten toteuttamisen este työelämässä, harrastuksissa tai ihmissuhteissa. Yksilöiden välillä on usein isompia eroja kuin sukupuolten välillä.

Meillä mies tiskaa, koska hän on hygienia-asioissa tarkempi ja yleensäkin huolellisempi. Ei se ole mitenkään pois siitä, että hän on minulle Mies, tasapainoinen tuki ja turva, joka kyllä ymmärtää ja ottaa osaa mieleni ailahteluihin, mutta näkee silti kokonaisuuden minun hötkyilyni ulkopuolella ja rohkaisee ajattelemaan vähän tuntemuksiani pidemmälle. Täydentää, näin suomeksi. Ja kun mies kerran tiskaa, minä kyllä vastaan imurista ja viherkasveista. Muuttolaatikot kannetaan yhdessä, paitsi hän kantaa ne raskaimmat. Kyllä se minulle sopii.

Täydellisessä maailmassa ei olisi naisasialiikkeitä, Amnestya, Mercury phoenix Trustia, SETAa, Punaista Ristiä eikä Greenpeacea, koska niitä ei tarvittaisi. Toistaiseksi niitä kuitenkin valitettavasti tarvitaan. Kukin löytäköön omimman paikkansa ja tapansa vaikuttaa – minäkin välillä pohdin omiani. Mutta mietipä edes kahdesti, ennen kuin seuraavan kerran sanot: ”En ole feministi, mutta…”

Nyt melkein suututtaa.

2009-04-08T11:27:00.000-07:00

Etukäteisvaroitus: Tämä kirjoitus sivuaa keskustelua homoseksuaalien adoptio-oikeudesta ja voi siten herättää suuria tunteita suuntaan ja toiseen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ottaa kantaa seksuaalivähemmistöjen asemaan sinänsä, vaan kyseessä on ongelmaan johdattava sivujuonne. Jos tapanasi on ottaa palkokasvi nenään kaikesta tekstistä, jossa esiintyvät peräkkäin kirjaimet h, o, m ja o, voit lopettaa lukemisen tähän.

Ajattelin tänään ääneen hienosti asian, jota en ollut ennen ajatellut edes äänettömästi.
Pohdimme AI7-kurssin (Puheviestinnän taitojen syventäminen) opiskelijoiden kanssa passeleita aiheita kurssilla järjestettäviin väittelyihin. (Mikäli sana väittely herättää kovasti negatiivisia tuntemuksia, suosittelen myös lopettamaan lukemisen tähän. Järjestetty väittely ei ole kinaamista vaan kurinalaista kielipeliä, jossa perustelemisella ja vastapuolen kunnioittamisella on suuri merkitys.) Eräs opiskelija heitti sitten ilmaan ajatuksen, että jos nyt jotain tunnepitoista ja isoa tappelua halutaan niin puhutaan vaikka homoista.

Ymmärtääkseni tämä nuori itse ei ollut kovin ehdottoman kannan ihminen suuntaan tai toiseen, mutta ymmärsi, missä ympäristössä elää. Joissakin pikkupitäjissä on parempi olla puhumatta sellaisista asioista kuin seksuaalivähemmistöt, maahanmuuttajat tai feminismi. Isoja reaktioita nämä asiat herättävät joka paikassa, mutta yleensä niistä voidaan silti keskustella. Silti on olemassa yhteisöjä, joissa tällaisia aiheita sivuava keskustelu karkaa välittömästi käsistä ja muuttuu alta aikayksikön kummalliseksi sanasodaksi, jossa kenenkään ei tarvitse perustella mitään ja kaikki saavat sättiä kaikkia siksi, että voivat, koska eivät ole ajatelleet virkkeen loppuun asti.

(Sivuhuomautus: Mainitsin kurssilaisille, että tämä ns. adoptio-oikeus, josta nyt valtakunnankin tasolla jossain määrin keskustellaan, ei ole sitä, mitä maallikot kuvittelevat. Se ei ole sitä, että Erkki ja Pertti, rekisteröity pariskunta, adoptoivat Bangladeshista tytön. Siihen on pitkä matka, ja se on kai jonkun mielestä hyvä asia ja jonkun mielestä epä. Tämä käsillä oleva ns. adoptio-oikeus koskisi sellaisia marginaalisia tapauksia, joissa rekisteröidyn parisuhteen osapuoli Pertti olisi oman, aiemmasta suhteesta tai liitosta tai mistä nyt sitten ikinä syntyneen lapsensa yksinhuoltaja, ja Erkille haettaisiin oikeutta olla sen lapsen huoltaja yhtä lailla kuin Perttikin. Eli ei "äiti ulos, toinen isä sisään", vaan että lapsen arkea faktisesti jakava toinen aikuinen saisi huoltajan oikeudet ilman, että ne ovat keneltäkään muulta pois. Ja tämän selvityksen jälkeen nousi esiin ajatus että:)

"Miks kukaan tekis lapselleen sellasta? Vähänkö sitä lasta kiusattais?!!"

Kerrankin olin sukkela oikealla hetkellä. Satun itse olemaan opettajan lapsi, ja tiesin tämän lausunnon antaneen nuoren olevan sitä itsekin. Mainitsin, että ainakin meillä päin opettajien lapsia kiusattiin aika lailla, mites täällä? Ja niinhän se meni: lukion mittaan ongelma oli käynyt jo aika mitättömäksi, mutta peruskouluaikana kiusaaminen oli ollut raskastakin.

No niin! Onko nyt siis pääteltävä, että kaikenlainen lisääntyminen on kiellettävä opettajilta, kun sitä lasta kiusataan kuitenkin?

Opettajuus on toki monin tavoin eri asia kuin homoseksuaalisuus, mutta ilmiö on täysin sama. Jotain vähemmistöä edustava lapsi joutuu silmätikuksi ilman omaa syytään. Pitäisikö tällaiset lapset siis eliminoida, tai ideaaliyhteiskunnassa jopa torjua sellaisten syntyminen alun alkaenkin?

Eikö se ole se kiusaaminen, mikä pitäisi kitkeä?

Kysyy nimimerkki.

Mikä on elämän tarkoitus?

2008-11-25T04:17:00.000-08:00

Mietin joskus tässä, miten vaikeaa voi olla sietää sitä, että elämässä ei ole Suurta Päämäärää, elämäntehtävää, joka ohjaa kaikkea toimintaa. Pitäisikö elämällä olla tarkoitus? Ja millainen sen sitten pitäisi olla?

Kristityillä on kaiketi yhteisenä tavoitteena Taivaaseen pääseminen, mutta mitä sitä ennen? Tuoda muitakin mukanaan ja kuunnella Jumalaa? Uskoisin. Mutta se ei varsinaisesti vastaa kysymykseen, miksi meidät tänne on tuotu tallomaan ja typerehtimään. Eikö perille voisi päästä helpommalla? Herra kuitenkin viime kädessä tietää kaiken, kääntyneet ja vähemmän kääntyneet, uppiniskaiset, horjuvat, luottavat, uskovat, kapinoivat. Miksi tässä nyt pitäisi yrittää todistaa Herralle, lähimmäisille tai edes itselle, että on oikealla tiellä? Vet inte.

Jotkut haluavat omistautua hengelliselle työlle siinä määrin, että tekevät sitä päätoimisesti. Toiset kokevat esim. kirkollisen työn olevan ammattialana lähestulkoon falski ja kutsumuksesta pois (minä en usko). Moni haluaa tehdä ainakin jotain konkreettista Sanan eteenpäin viemiseksi ja lähimmäisten auttamiseksi, vaikka seurakuntayhteys olisi sattumanvarainen ja työnkuva lehtien jakamista aamuyöllä. Yhdelle sopii kieltäymys, toiselle kohtuus - kohtuuttomuus tuskin pohjimmiltaan kenellekään, vaikka sekin on helppo valita.

Vaikka kristityn on tavallaan helpompi ajatella päämääräänsä tämän maailman tuolle puolelle, luulisin, että uskovat painivat samalla tavalla otsikon kysymyksen kanssa. Miksi juuri minä olen olemassa? Mitä sellaista minä voin tehdä, missä minua ei voisi helposti korvata joku muu? Jokainen haluaa elämässään olevan mieltä.

Useimmat perustavat jossakin vaiheessa elämää perheen. Minä lasken perheeksi myös lapsettoman pariskunnan, kommuunina elävät, ketkä tahansa, jotka aidosti tietävät olevansa Todella Läheisiä sen sijaan, että väittäisivät niin silloin, kun se on etuuksien kannalta kätevintä. Mutta useimmille perheen perustaminen tarkoittaa myös lapsia, ja sen jälkeen elämänarvot on lopullisesti uusittu. Lapsi ennen kaikkea, lapsi ennen itseä, lapsen menettämisestä tuska, jota en nyt tahdo edes yrittää ajatella. Kai jokainen, joka ei ole peruuttamattomasti hullu, rakastaa lastaan sellaisella tavalla, jota lapseton ei tavoita. Mutta ei se tarkoita, että elämä ilman lapsia olisi jokin lohdutuspalkinto tai vähemmän rikasta. Kaikkea ei voi saada, jotain menettää aina.

Työnarkomaanit - no niin. Työssä voi yksinkertaisen rahan tarpeen lisäksi koukuttaa moni muukin asia: halu tuntea itsensä tarvituksi, päteväksi, eteenpäin meneminen, tahto olla hyvä ainakin jossakin... tai surullisimmassa tapauksessa halu peittää surua ja pettymystä toimintaan, joka vie ajatukset pois omasta onnettomuudesta. Omallakin alallani väsytään ja leipäännytään, vaikka kasvatusalalla jos missä pitäisi elää inhimillisyyden ja riittävyyden eetoksen mukaan.

Yhdistykset, liikkeet, kaikenlaiset vaikuttavat instanssit, joiden kautta voi edistää hyväksi katsomiaan asioita? Rock! Minä ainakin aion osallistua. Mutta itse mieluummin osallistun kolmannen sektorin toimintaan kuin elän sitä varten. Olen kiitollinen siitä, että jollakin on voimaa pyörittää avustus- ja etujärjestöjä vaivojaan laskematta - minulla ei ole. Siispä nostan hattua ja teen itse sen minkä voin. En väitä, että elämäntapani olisi muita parempi. Tiedän, ettei yhteiskunta pyöri pelkällä viisastelevilla äikänmaikoilla. Mutta se pyörii myös niillä.

ELÄMÄ ON LAHJA. Minulle se riittää mainiosti. Ja koska se on lahja sekä minulle että kaikille muille, olemme samassa sopassa. Ihminen ei ehkä ole valasta fiksumpi, koiraa uskollisempi, lypsylehmää äidillisempi, mutta ainakin se miettii tekemisiään, elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Siispä olen geneettisesti itsekäs todetessani, että läheisin, lähestyttävin ja samalla vaikein kutsumukseni on auttaa kaltaisiani jossakin. En ole hoivaajatyyppi, en lainkaan innoissani äitiyden aajtuksesta, en uranainen, en yhden tai edes kuuden asian ihminen. Siksi olen humanisti, opettaja, yhden miehen nainen, kahden tyypin tytär ja toivottavasti aika monen ystävä. Maalaisiin viehättynyt kaupunkilainen, turhanaikainen mutta pohjimmiltaan sydämellinen, oivaltava vaikka en huippuälykäs, vähän luova mutta ei luojatar.

Jos Jumala joskus kutsuu minut lähetystyöhön, hoivatehtäviin, julistajaksi, nunnaksi - minä uskon, minä lähden. Mutta niin kauan kuin minulle ei ole annettu Suurta Missiota, en aio ottaa asiasta pulttia. Minä rukoilen ja kuuntelen, ja jos käsky elämää suurempiin tehtäviin ei käykään, hitoikos minä siitä. Uskon elämän mielekkyyteen ilman suuria buustauksia, alleviivauksia, julistuksia, traktaatteja, väri- ja verivaloja.

Tänään ajoin uskollisen Fiiuni lunastuskuntoon. Työmatka päättyi pellon laitaan katto edellä vain muutamia satoja metrejä ennen työpaikkaa. Kömmin ulos rillejä myöten vahingoittumattomana, järjissäni, oven kautta. (Vaikka joku herrasmies kyllä auttoi sen oven avaamisessa.) VPK, palokunta, rehtori, ambulanssi, tarkastus, poliisi, todistajanlausunto, taksi, sairaala, vakuutusyhtiö. Koti.

Hanniinaa tarvitaan vielä. Missä, sitä en tiedä, mutta opiskelijoitani kaipaan jo nyt. Tapaamme viikon päästä, kun olen vähän toivuskellut. Muutaman tunnin päästä rakkaani on kotona, joo, taidankin laittaa saunan lämpenemään. Susienne-muruinen viestittelee ahkerasti Thaimaasta. Puhelin pirisee välillä. Seeprapeippo tervehtii tööttäyksellä. Työpöytä on puolillaan teini-ikäisten satakuntalaisten tuotoksia, yritelmiä, ajatuksia, mutta en tartu niihin nyt. Ope lepää ensin kun ope oli tänään ylösalaisin. Lumentulo loppui juuri. Ehkä laitan musiikkia soimaan.

Mitä jos kristinusko on vain kusetusta?

2008-10-28T00:06:00.000-07:00

Minä myönnän, etten tiedä.

Minä en tiedä, mitä Jumala ajatteli luodessaan hassuja apinoita, puolisukeltajia (joista Hanniina sanoo, että Jumalalla on täytynyt olla hauskaa niitä luodessaan), kynnet, banaanin tai antaessaan eväät juomatölkin keksijälle, että tästä keksi tällainen puristettava verme. Mutta minä tiedän, mikä ei kerta kaikkiaan ole fiksua, kannattavaa eikä mistään kotoisin. Ja se on tietoinen kusetus.

Itse keksityt uskonnot ovat siitä hyviä, että niiden piirissä voi vapaasti olla sitä mieltä mitä on, ja aivan riippumatta totuudesta tai siitä, mikä missäkin uskonnossa miellyttää tai ei miellytä. Tällaisten asioiden kanssa radikaalilus tuntuu kohdistuvan kristillisiin juhlapyhiin ja voimallinen asioihin tarttuminen ja kannanotto niiden yliviivaamiseen kalenterista. Ymmärrän hyvin sen, että maassa, jossa kristillisiä juhlapyhiä vietetään ja moiset näkyvät arjessa vähän ympäri vuoden henkilöä saattaa alkaa herkästi ärsyttää jos ei yhtään voi allekirjoittaa sitä muiden kovasti toitottamaa asiaa. Vaan jos tähän vastavetona aletaan touhuta tee-se-itse -uskontoa niin ketä se ihan oikeasti palvelee?

Jos saisitte kasata oman uskonnon, millainen se olisi? Minun olisi hyvinhyvinhyvin kristillis-zen-buddhalainen, ei kovin ihmiskeskeinen vaan ikuista viisautta painottava. Luenko sitten kuin piru Raamattua, mutta aika lailla noin minä sen myös näen, miellytti se minua tahi ei. Minä olen kristitty. Se tarkoittaa sitä, että uskon Kristuksen kuolleen ihmisten puolesta Golgatalla ja täten säästäneen meidät Jumalan täysin oikeudenmukaiselta tuomiolta laittaa toisille pahaa tehnyt kansalainen jäähylle vähän lämpöisempään omaan huoneeseen. Jos jokukekä on ikinä katsonut peiliin ja miettinyt vielä sittenkin tosissaan sitä, että murhaajat ja raiskaajat pitää tappaa kansan keskeltä ensimmäisenä ja mielellään kärsittäen eikä aseella niin varmasti on unohtanut helposti 80% omasta törttöilystään kun kivet muiden suuntaan tuntuvat lentävän niin herkästi vailla minkäänlaista pistoa omantunnon vereslihassa.

Olisihan se kiva tietysti, että murhaajat ja raiskaajat ja kirjastolle velkaa olevat ja ylensyöjät ja ylpeät ja parkkisakkoja saaneet saisivat kukin ansionsa mukaan. Mutta haluaisitteko te sitä oikeasti? Jos kaikille annettaisiin kasa korvapuusteja ja luunappeja, että näillä askartele, nämä ansaitset niin kekä voisi sanoa, että hienoa, lisää, ei riitä vielä, olenpa hyvä ihminen kun näitä on niin vähän. Ja kun tässä ei ole kyse pelkistä teoista tai tekemättä jättämisistä, ei - miettikäämme niitä ajatuksia, joita olemme kukin päissämme mietiskelleet yön hämärässä tai julkeasti pitkin kirkasta päivää lompsiessa. Jos kekään tulee sanomaan, että kaikki teot elämässä kestävät päivänvalon, muiden ihmisten tarkastelun, arvostelun ja tutkinnan, lupaan antaa sille ihmiselle henkilökohtaisesti peilin käteen ja kysyä, voitko todella sanoa, ettet koskaan ole ollut ylpeä - tai tekonöyrä. Sitä, ettei tarvitse ottaa täyslaidallisena vastaan omien tekojensa seurausta on armoa, mutta se ei tarkoita vielä sitä, että olisi vapaa vastuusta.

Ei uskonnoissa ole kyse siitä, mikä miellyttää vaan siitä, mikä on totuus. Minä en tiedä, mikä on totuus, mutta USKON sen löytyvän kristinuskosta. Se meinaa, että yritän edes ojentautua sen mukaan, mitä en näe ja luottaa siihen, mitä toivon ts. minulla ei ole muuta toivoa kuin Kristus. Se ei ole helvetin pelkäämisen mukaan ojentautumista tai lammasmaisuutta vaan minulla on ollut vapaus valita. Jos tämä kaikki on harhaa ja koko kristinusko kauniisti kirjoitettu satu ja ihan täyttä kusetusta, mitä olen menettänyt? Jos se on totuus, mitä olen sittenkään menettänyt? Ajattelen uskon vähän niin kuin sellaisena naisena, kekä kirjoitti kirjeitä nuorelle pojalle, jonka olemassaolosta ei ollut aivan varma ja laittoi sitten kirjeet postiin ilman postimerkkiä menemään. Nopeasti katsoen hullu veto, mutta toisaalta: kuka meistä uskaltaa lähteä tuomitsemaan tuollaista. Ken tietää totuuden, kertokoon siitä. Minä en tiedä. Mutta eri uskontojen yhdisteleminen siten, miten itseä miellyttää kertoo lähinnä tekijänsä halusta päteä, ei totuudesta. Mikä sitten lieneekin.

Olisinko löytänyt Kristuksen jos olisin syntynyt Intiaan. Tai Sambiaan. Tai Jamaicalle. Se jää arvailtavaksi. Olisiko Kristus löytänyt minut. Olisinko yhtä auki ja yhtä kiivas vieläkin. Sen tiedän, etten tahdo lähteä napsimaan jokaisen uskonnon tai uskonnottoman ajattelun minua eniten miellyttäviä puolia kuin rusinoita (pois) pullasta, tai yliviivaamaan kalenterista muiden kunnioittamia päiviä. Muut uskonnot ja edustukset ja ismit eivät minua juuri häiritse. Moinen yliviivailu on sama kuin päättäisi protestiksi, että koska kanssaihmiset viettävät perjantaita, minä vietän siinä tilalla tiistaita. Siitäs saavat niin että tuntuu. Ei juhlapyhien läpi eläminen vielä tämän maailman mukaan taipumista ole. Ne on herrajjesta vain päiviä. Tietysti ihmisellä pitää olla vapaus viettää mitä juhlia huvittaa koska huvittaa, mutta uskontoon niitä ei pidä sotkea. Jos valtaosa sakkia haluaa joskus joulukuun tienoilla muistella sitä, kuinka jätkät kompuroi haisevaan talliin katsomaan vastasyntynyttä Kristus-vauvaa, keneltä se on pois? Jos osa ei halua, keneltä se? Minkä takia siitä pitää taas nostaa meteliä.

Minkä takia minun piti kirjoittaa tästä. Minä en tiedä. Jotenkin ajattelen niin, että kaikesta huonosta maineestaan huolimatta kristinusko on ns. hyvä kauppa. Oman rajallisuutensa tunnustaminen johtaa tarpeeseen etsiä joku, joka on onnistunut siinä, missä itse kompuroi. Tai jotakin sellaista, mikä antaa toivon siitä, ettei ole yksin. Ja kuitenkin on. Aavemaisen, kammottavan yksin. Ja tiedättekö, siinä kohtaa kun menee tarpeeksi syvälle omaan sydämeensä ja löytää sieltä kaikenlaista saastaa ja ällöttäviä ajatuksia, tekoja ja lusmuutta, alkaa herkästi - ja uskonnosta riippumatta - "kirjoittaa jollekin näkymättömälle" siitä, kuinka toivoisi asioiden olevan edes osin toisin. Että voisi olla kaunis, puhdas, ehjä, särkynyt, vahva ja heikko. Joskus ne kirjeet avataan, uskon. Menevät perille. Ja joinakin häivähdyksinä jokin ikuinen koskettaa, huomasimme sitä tai emme. Itse en asiasta tiedä muuta kuin sen jostain hämmentävän syvältä sydämestä kumpuavan voimattoman huokauksen ja luottamuksen. Ehkä emme ole yksin, kuitenkaan.

Ja jos elänkin niitä rukouksia Taivaan Isälle kirjoitellen ja Taivas osoittautuu tyhjyyttään kumisevaksi hiljaisuudeksi, ketä ajatusten jäsentely ja ujo toivomus kauniimpaan sydämeen on muuttanut, ellei sitten sydämen kantajaa - hyvällä tuurilla myös muita, jotka sen sykähtelyn kuulevat. Mutta minä en tiedä, kuinka syvään se soi, kuuluu, tuntuu. Se on muiden asia arvioida. Kenen, sitä en tiedä. Mutta jos edes yksi ihminen on saanut elämäänsä jotakin hyvää ja arvokasta siksi, että joku ihan muu kuin minä on valinnut syntymäni, tällä ehkä lyhyelläkin matkalla on ollut merkitys. Ehkä. Ehkä?

Ehkä pimeässä vietetyt tunnit ja valvotut yöt ovat olleet jollakin vähemmän yksinäisiä, ehkä minulla, ehkä hiljaisesta sopertelusta on ollut turvaa. Minulle on. Vaikken sitä ansaitsisikaan jos kaikkia rumia ajatuksiani alkaa laittaa riviin.

Onneksi täällä ei saa mitä tilaa.

*** EDIT: mainittakoon vielä, että Kristuksen kuoleman lisäksi uskon toki myös Hänen ylösnousemukseensa. :)

Pieni ajatus kaalikirjastosta

2008-09-21T18:54:00.000-07:00

Minä luen kävellessäni.

Se, mitä luen siinä kaduilla kompureeratessani on oikeastaan aika samantekevää (tällä hetkellä ahmittelen Stephen Kingin kirjoittajaopasta, vihdoinkin, vuosia pitänyt tarttua siihen), mutta sillä saa kyllä oikein mukavasti suorat kävelymatkat kulumaan kun oikein uppoutuu. Tai sitten sillä saa käveltyä punaisia päin Hesen risteyksessä vahingossa, köh. Mutta joku ehtoo kun könysin kirjan kanssa kotiin datanomien tapaamisesta, hoksasin erään itsestäänselvyyden.

Pimeässä ei voi lukea.

Saakelberg kun syksyillat on ihania, paitsi että katuvalot ei millään aina riitä valaisemaan jokaista sivua. Huomasin toimivani valojen välillä niin, että muistelen juuri lukemaani tai aiemmin opettelemaani kun en saanut tolkkua kirjaimista ja yritin olla kompastumatta kaivojen koloihin säkkikömminnässä.

Valoisassa voi lukea ja oppia, pimeässä on muisteltava jo luettua.

Kotiin päästyäni avasin Raamatun ja katsoin, mitkä kohdat Vuorisaarnasta muistin yhä sanasta sanaan. Sillä sanatarkkuudella ei ollut merkitystä vaan sillä, että yhä halusin muistaa, yhä tahdoin etsiä. Minulla on mielessäni mehevä kirjasto sekä hengellisiä lauluja että hengellisiä tekstejä, pätkiä Raamatusta ja virsistä. Kun en näe opetella uusia, pollasta löytyy kaivamalla jotain, mihin juuri tämä hetki voi tuoda uuden aspektin. Vanhojen muistelemisesta ei aina seuraa silmään keppiä - joskus luetun ymmärtämisessä kestää vuosia.

Etsinnällä on merkitys, muistamisella, ja etenkin on sillä merkitys, että tahtoo muistella lukemaansa.

En tiedä, miksi kerroin tämän näin. Tuntui merkitykselliseltä oivallukselta se. Ja tuntuu etenkin nyt kun kello on viisi aamulla ja uneni näkee joku toinen.

Muistan, kuinka ennen kuin osasin lukea, isä oli opettanut minulle psalmin 23. Edelleen se irtoaa sanasta sanaan. Irtosi silloinkin kun tosiaan joku ehtoo vaelsin pimeällä Sammonkadulla ja pelkäsin omiin jalkoihini kompuroimista. Sitten lohdutti ajatus, että muistan sekä psalmeja että kaivojen paikat. Ja aina voi hidastaa tahtia ellei muista.

Ei ole kiire. Jokainen askel on mahdollisuus muistaa jo oppimansa tai oppia lisää.

Huomenta. Täällä Susienne-munmo. Lukeminen kannattaa aina (paitsi yli-intensiivisesti ja niin että se rikkoo liikennesääntöjä).

Yksi naula lisää tähänkin arkkuun

2008-06-12T07:42:00.000-07:00

Kun minä olin 19, olin Isebel. Olin sitä, koska minulla oli väärä lempinimi ja seurakunnan vanhimmiston mielestä väärän mallinen tukka. Okei, kärjistän. Mutta en valehtele. Tätä ns. totuutta nielin vuosikaudet.

Seurakunta kiitti minusta ja lahjoistani. En edelleenkään pidä itseäni erityisen lahjakkaana, mutta rohkeana kyllä. Tein sen vähän, mihin minulla oli eväitä. Omistauduin. Ja mitä palautetta sain? ”Hieno tukka sulla.” Se pitkä suora hampputukka, jonka olin yhteisön painostamana kasvattanut ollakseni oikeasti nainen. Ja minä olin lypsänyt itsestäni juuri irti kaiken, mihin ikinä kykenin. Halusta palvella seurakuntaani. Minua kiitettiin johtamani draamaryhmän kauniista työstä. Oltiin niin perkeleesti siunaavinaan työtämme. Samaan aikaan minua pidettiin kirottuna, koska olin nainen, joka otti ryhmän ohjatakseen ja pärjäsi siinä.

Rakkaani on kristitty. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään tekemistä karismaattisen liikkeen kanssa. Hän on terve päästään. Näiden asioiden yhteys? Välitön, minä uskon. Anteeksi vaan.

Saatanalliset säkeet

2008-01-14T23:41:00.000-08:00

Kuulin kerran seurakunnassa, kun musiikillisesti kokeilevanlainen ylistysbändi soitti Love me Tenderiä ylistyssetissä. ”Oh my darling” oli korvattu ”Oh my Saviorilla” ja soittajat, ihan lämmintä uskovaista porukkaa, ylistivät musisoidessaan. Kun yritimme ystävän kanssa toisessa kokoonpanossa myydä jotain vastaavaa ideaa, se ei kelvannut missään nimessä. ”Se ei ole raamatullista, se ei ole ylistysbiisi, ja se on kirjoitettu naiselle! Yhden sanan vaihtaminen ei muuta sitä!” Ah. Selvä.

Mikä tekee ylistyskappaleesta ylistyskappaleen? Sävellaji? Musiikillinen tyyli? Säveltäjän motiivit? Minusta mikään näistä ei ole uskottava peruste. Paavi saneli keskiajalla, mihin sävel- ja tahtilajeihin milloinkin oli sallittua säveltää kirkkomusiikkia, ja muu oli sitten saatanasta. Tai sovitus, soitinvalinnat? Kanttori-isäni pyöritteli silmiään, kun saksofonisti ei olisi kehdannut soittaa hautajaisissa. Sävelmä oli tilanteeseen sopiva, kaunis vanha virsi, ja soittajaa oli vasiten pyydetty tekemään tällainen palvelus. Hänellä itsellään vain oli tukeva vakaumus, että saksofoni on kertakaikkiaan liian jumalaton soitin kirkkoon ja etenkin hautaukseen.

Entäpä ne säveltäjän motiivit sitten. Niistä emme ikinä, ikinä voi olla täysin perillä. Mistä tiedämme, jos vineyard-hittien säveltäjät ovatkin vain tekaisseet viisuja piruuttaan ja täyttäneet sävelmät oppimillaan karismatiafraaseilla, kun ovat huomanneet että musiikille on menekkiä? Okei, se ei ole kovin todennäköistä, mutta täysin mahdollista. Ja vaikka Elvis Presley ei tullutkaan tunnetuksi suurena evankelistana, emme voi tietää, miten syvästi hän ehkä rakasti Kristusta.

Minusta Jumalaa palvelevan seurakunnan ja musiikkia johtavan ryhmän ei tarvitse ajatella, mitä joku muu on ajatellut! Ylistyslaulua on se, mikä on sitä minulle (tai ryhmässä riittävän yksimielisesti meille), mitä laulamme Herralle omasta tahdostamme.

Toki sanojen sisältö merkitsee. Jumalanpalvelusmusiikkikin valitaan sillä perusteella, että karvoihin ja tahtilajeihin katsomatta siinä lauletaan joko Jumalalle tai Jumalasta. Vapaissa suunnissa sama asia ilmaistaisiin luultavasti erottamalla evankelioiva gospel varsinaisesta ylistysmusiikista – mielestäni tämäkin raja on aika keinotekoinen. Monia virsiä ja esim. nuorten hengellisiä lauluja voisi pitää ensisijaisesti julistavina, evankelioivina, mutta jos minä itsekseni kotona mietin ja rukoilen ja laulahdan siinä välissä vaikka Amazing Gracen, mitä muuta se on kuin rukousta ja ylistystä? Yritänkö silloin julistaa evankeliumia tapeteilleni tai töötöilleni?

No, joka tapauksessa – sanojen sisältö ratkaisee. Vaahteramäen Eemelistä on jo vähän hankalampi tehdä rukouslaulua. Mutta tulkintaa joudutaan aina tekemään. Ja luotettavin tulkinta on rauhallinen omatunto sekä luottamus Herran armahtavaisuuteen. Siinäkin tapauksessa, että kappalevalinta menee vähän pieleen. (Ovatpa hurupäisimmistä piireistä irroittautuneet kertoneet sellaistakin, että jos ihan ehdassa ylistyskappaleessa ei sanota tarpeeksi monta kertaa Jeesuksen nimeä, se on hylättävä liian maallisena. Vaikea uskoa, että sydämiin asti näkevä Kristus itse tällaisia normeja tarvitsisi – ajattelussaan vajavaiset ja alituisen, raskaan syyllisyyden vaivaamat ihmiset ehkä.)

Erään kerran soitimme porukalla seurakunnan tilaisuudessa. Aloitimme Konsta Jylhän kappaleella, jonka sanat kuuluvat ”Kiitos ja ylistys soikoon, kiitos ja ylistys soikoon, Isä, Poika ja Pyhä Henki”. Teksti oli tekijän mukaan syntynyt raamattupiirissä – mikä yllätys sinänsä. Sitä sitten toisteltiin muutama säkeistö. Mutta pahaksi onneksemme sävellys ja tahtilaji oli takovaa folkia. Fraasissa aina kolme tahtia nopeasti kuuteen ja neljäs kahteen painottaen, ilman taukoja uusiksi saman tien. Harvinaisen hengästyttävää laulajan kannalta, mutta ihan toimivaa ja hauskaa. Ja etenkin melko ilmiselvää ylistysmusiikkia. Tuon reissun jälkeen bändimme hyllytettiin ylistystehtävistä. Seurakunnan johtaja tuli kertomaan minulle, paljon jälkikäteen ja runsaan kuiskailun jälkeen tietysti, että hän ei luota meihin. Vanhimmisto pelkäsi, että musiikissamme on shamanistinen henki.

Olin aika pettynyt. Kyseinen heppu on esiintynyt Suomessa eräänlaisena ylistyksen asiantuntijana, ja olin siinä käsityksessä, että hän ajattelee hengellistä musiikkia sisällöllisin perustein. Niin kuin koulutuksensa varassa pitäisikin – kyseinen mies kun oli ja on myös kanttori.

Onneksemme meitä ei saman tien rankattu katukahvilakeikoilta, jotka olivat vähän vapaamuotoisempia ja kohdistettu ennen kaikkea ”uskosta osattomalle” yleisölle. Erään kerran setti alkoi lyhyellä juonnolla aiheesta taivasikävä. Sen jälkeen lähdettiin Satumaa-tangoon kaikkine asiaankuuluvine alkusoittoineen, oikein paatoksella. Kun tultiin kohtaan siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan, tehtiin roisi leikkaus Swing low, sweet chariotiin, jota venyteltiin ja maisteltiin ja huudettiin ja uhottiin oikein ajan kanssa. Lopuksi sitten loikka takaisin kertosäkeeseen: "Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois..." sekä oman seurakunnan väki että maallisempi asiakaskunta oli kovasti ilahtunutta. Kokeilu oli rohkea, mutta sen takana oli uskoakseni ainakan tarpeeksi vilpitöntä mieltä ja ylistämisen iloa. Eikä kovinkaan monta vainajien manaamista ja pienjyrsijöiden uhraamista saatanalle.

Vanhapiikakomplekseista

2008-01-06T07:09:00.000-08:00

Olen 27-vuotias kristitty naimaton nainen. Olenko vanha? Olenko itse asiassa – vanhapiika?

Aiemmin ns. vanhanpiian tai -pojan veroa alettiin periä 24-vuotiailta naimattomilta. Ilmeisestikin lisääntymättömät katsottiin rasitteeksi yhteiskunnalle. Verotus ei nykyisin suosi avioituneita aivan yhtä räikeästi, mutta kylmä totuus toki on, että asuminen, liikkuminen ja ruokailu, perustarpeet, tulevat suhteessa kalliimmiksi yhden hengen taloudessa. No, anyway – jo vanhentuneen lain silmissä olen ehdottomasti vanhapiika. Vieläpä, hitto sentään, vanhapiikaopettaja. :D

Kun eräs uskonsiskoni tuli aikoinaan ikävästi jätetyksi, hän itki sitä minulle vuolaasti. Sietikin, hylkääminen on aidosti kamalaa. Mutta korvaani särähti muuan yksityiskohta hänen ulinansa seasta: ”En mä enää tällä iällä jaksa ruveta miestä hakemaan!” Tyttö oli tasan 20-vuotias.

Muuan kristillisellä foorumilla juteltiin sukunimikysymyksistä. Jos menisitte naimisiin, miten haluaisitte sukunimenne valita ja millä perusteella? ”Ottaisin miehen nimen joo, mahdollisimman äkkiä pitäis päästä omasta eroon”, vastasi useampikin 16-17-vuotias tyttö.

Miksi on etuoikeuksien etuoikeus mennä naimisiin nuorena ja nopeasti? Voihan niin tehdä, ihana juttu kun ihmiset löytävät toisensa ja rohkenevat sitoutua! Rock! Mutta ei kai sen välttämättä KUULU mennä niin kaikkien kohdalla? Mikä kirous se on olevinaan, jos valoja vannotaan vähän aikuisempina?

Kolmeakymmentä ikävuotta hipovia seurakuntalaisia aletaan liian usein vähän kummastella. Mikä on kun se ei kelpaa, vai eikö sille kelpaa? Salattu synti, joku kauhea trauma? Vai sittenkin se naimattomuuden armolahja? (En edelleenkään ole löytänyt Sanasta perusteita sille, että moinen olisi olemassa, jos kohta naimattomuus on UT:ssa ihan suositeltu elämäntapa.) Ja olen kuullut useista vasta vähän kolmattakymmentä vuotta louskuneista suista lupauksia tyyliin ”kun mä sen naisen löydän niin se on neljä kuukautta ja naimisiin, heti. Ja häämarssit on nämä ja nämä”.

Minä olen aina tiennyt, etten avioituisi kovin nuorena. En tiedä miksi, olen vain vaistonnut sen. Suhteita, nuoreen ikääni nähden turhankin muka-vakavia, oli kyllä, ja niinpä se minäkin 19-kesäisenä kuumeisesti rukoilin että kun nyt löytyisi se Elämän Mies äkkiä. Mutta tässä vaiheessa katson kiitollisena asioita, jotka menivät niin kuin pitikin. Ei 21-vuotiaasta, vasta opiskelut aloittaneesta, masentuneesta, hämmentyneestä, juuri mummonsa ruumiin nähneestä, sairaalloisen laihasta Hanniinasta olisi ollut vaalimaan toista ihmistä. Saati että itsetuntoni olisi kestänyt sitä, mistä nyt niin iloitsen: että rakkaani on sosiaalinen hurmuri, että en ole maailman ainoa nainen, jolle hänellä on varaa olla mukava.

En halua vähätellä yksinäisyyttä tai kumppanin kaipuuta. Olen joskus itse ollut niin hylätty, niin ei-rakastettu, että hajotin asioita. Tunsin olevani ruma ja epäkiinnostava, enkä ollut koskaan – siis lapsenakaan – saanut tarvitsemaani hellyyttä. Se on kamala kipu, eikä se katso ikää. Olenpa minäkin joskus pahoina aikoina kihissyt mielessäni, kun nuorena naineilla ystävilläni on ollut suruja. Että hyvä sen tuossa on vinkua, sillä on sentään rakastava puoliso. Mutta on se kamalaa, nyt kun ajattelee! Miten saatoin olla niin yksisilmäinen, että luulin oman suruni olevan maailman ainoa suru? Millä oikeudella kukaan vähättelee vaikkapa avio-ongelmien kanssa kamppailevien parien murheita, ”kun heillä on sentään toisensa?” En edelleenkään millään usko, että hylkäämiskokemuksia, riittämättömyyttä tai yhtään mitään tunne-elämän ongelmia ratkaistaan yksioikoisesti papin aamenella.

Olen jutellut vanhan ystäväni kanssa syvällisiä pitkästä aikaa. Hän totesi minulle muutaman viestin vaihdon jälkeen, kun olimme puhuneet miesasioista, että on se vaan hyvä kun tässä iässä on löytänyt sen hyvän elämänkumppanin. Ettei tarvitse enää etsiä. Okei, okei. Onhan se ihanaa! Rakastettuni (jonka kanssa emme siis todellakaan tässä vaiheessa harkitse avioitumista) saa minut kehräämään olemalla olemassa. Mutta miten se ikään liittyy? Olisinko vähemmän onnekas, jos olisimmekin 31-vuotiaita?

Olen 27-vuotias nainen. Kai minun täytyy heti ostaa ilmapuntari, alkaa keräillä reseptejä ja ilmoittautua verhoilukurssille. Ottaa pehmennys ja solmia pashmina-huivi kaulaan. Ja jos käykin niin, että tiet kultani kanssa eroavat, voin suorilta mennä luostariin. Eihän sitä nyt tällä iällä enää ketään löydä.

Kyä mää siltiki sano saatana.

Kenttäraportti mormonikirkolta

2008-01-05T15:00:00.000-08:00

Sekä Aamulehti että muutkin mediat raportoivat tänä aamuna Tampereen mormonikirkon palamisesta. Koska asun aivan sen vieressä, piti tietysti luikkia kameran kanssa salaa poliisiautojen ohi kuvaamaan. Anteeksi, etten osaa kuvata. Muilla kuvanneilla on varmasti parempaa materiaalia kuin minulla.

Näky siellä on tavattoman lohduton. Se on aivan maan tasalla koko paikka. Vielä 10 tunnin jälkeen leiskuu, savuaa ja murtuu. En ole mormoni enkä mormoniksi välttämättä tahdo tullakaan, mutta oli riipaisevaa nähdä ihmisten katsovan kirkkonsa palamista voimatta tehdä asialle mitään. Olen käynyt itse tuossa kirkossa kahdesti, no, kodikkuudesta voi olla montaa mieltä, mutta monelle ihmiselle se on kuitenkin ollut kotikirkko, olohuone, rakas paikka.

En voinut kotimatkalla olla katsomatta Kalevan kirkkoa siinä vieressä. Mitä jos se palaisi, minun kirkkoni, kotini. Kuinka voimattomaksi se vetäisi. Kuinka surulliseksi se tekisi. En ole koskaan aiemmin käynyt minkään uskontokunnan kirkon raunioilla, noin totaalisesti auki revityillä. Vavisuttavaa, pelottavaa. Kaikki myötätunto mormoneille tällä erää kyllä. Vaikka viisaasti sanoivatkin Aamulehdelle, että kirkko on vain rakennus ja todellinen usko kannetaan mukana. On se silti aikamoista.

Mormonit ovat olleet minulle aina kovin ystävällisiä. Jos jonkun kirkko pitäisi tekemisten tai ärsytysten takia polttaa, se ei olisi ainakaan minun listallani ensimmäisenä mormonikirkko. Kovin ovat harmitonta porukkaa, minusta. Monet kristityiksi itseään sanovat saavat aikaan ärsyttävämpää jälkeä. Tosin, eipä uskontoa kitketä ihmisistä polttamalla niiden kirkot. En tiedä, pitäisikö kitkeäkään, toisaalta. En voi olla ajattelematta sitä, että "onneksi se ei ollut minun kirkkoni". Mutta mitä jos olisi ollut. Itkisinkö minäkin noin, luottaisinko silti.

Ilma oli täynnä savua, osa ihmisistä itki. Poliisit eivät päästäneet kovin lähelle, ilma oli - ja on - kovin vaikeaa hengittää ja raanavesi on meilläkin sameaa eikä sitä tee edelleen jatkuvan Nokian vesikarman takia mieli edes juoda.

(Jos nyt jotain keventävää tästä tahtoo repiä niin voipi miettiä sitä, miksi palomiehet polttivat tupaakkia palopaikalla. Se jos mikä oli aika makaaberi näky. Minkä takia se röökender pitää sytyttää siinä kohtaa kun kädessä on kaiken meidän juomaveden kirkon ruumiin päälle räkivä letku, jolla yritetään sammuttaa liekkejä? 'kele.)

Ei näin

2008-01-03T19:31:00.000-08:00

Jostain syystä posti toi tänään puoliskolleni mainoksen johtajuusseminaarista. Minua lämmitti se, kuinka olivat laittaneet seuraavat otsikot vierekkäin etusivulle:

"Sytytä itsesi uudestaan liekkeihin"
"Holocaust-ilta"

Olisikohan tätä kannattanut miettiä vielä hetki? Ei pojat, ei, ei tää kyllä. Ei näin. No, hyvää seminaaria niille, kekkä uskaltavat lähteä. Minä mieluummin poltan tuikkuja kotona. Pelkilteen.

On se vaan niin rakkaudellista

2007-11-09T17:44:00.000-08:00

On se.

Margariinitehtaalta päivää!

2007-10-29T07:54:00.000-07:00

On se sitten kans kun eräissä piireissä ja tilaisuuksissa vaahdotaan voitelusta. On voideltuja saarnaajia, voideltuja uskonsisaria, voideltuja ylistäjiä ja ylistyksiä. Rukoillaan Ihan Erityistä Voitelua tähänkin Tehtävään, kun Mirja-Marjaana menee nyt juomaan kahvia naapurin jehovatädin kanssa. Että hänen tuliaispikkuleipänsä olisivat oikein (margariinilla) voideltu viesti Jumalan voidellusta rakkaudesta. Enää ei puutu kuin voidellut kengänkiillottajat. Ne olisi varmaan rasvattu lankilla.

Mitä Raamattu sanoo voiteluista ja voidelluista? Lähinnä sen, että Kristus on voideltu. Vanhassa liitossa porukkaa voideltiin papeiksi ja sitä rataa, ja uudessa kehotetaan voitelemaan sairaat öljyllä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Mutta ei Sanassa rohkaista sellaiseen ritualistiseen hömpötykseen, jollaiseksi rukouselämä pahimmillaan voi mennä.

Kai kristityn pitäisi keskittyä siihen, jota rukoilee. Toisekseen ehkä siihen, että ylipäätään rukoilee. Se, mitä rukoilee, tulee minun mielestäni vasta kolmantena, koska ihminen voi vilpittömimmässäkin rukouksessaan toivoa asioita, jotka eivät ole hyväksi tai ainakaan parhaaksi. Siksi niin, että viksuinkin ihminen on ihminen, ja Jumala näkee pidemmälle.

Se, miten rukoillaan, on mielestäni kuitenkin aika triviaalia. Joku ristii kätensä tavan vuoksi tai siksi, että on helpompi keskittyä asiaan kun ei näprää mitään käsillään. Minä en ole ristinyt käsiäni 11-12 vuoteen. Joku nostaa raajansa, joku makaa paikallaan hiljaa, joku tanssii. Minä olen joskus pimentänyt huoneen, jotta en niin helposti takertuisi arkinäpertelyyn kesken juttutuokion. Tottahan öljyllä voitelemisellakin on paikkansa, kun se kerran Sanassa sanotaan. Vaan enpä silti usko, että Herran tahto ja teot ovat sidoksissa siihen, kuinka paljon ja millaista öljyä Ristoliisaan hierottiin, kun rukoiltiin hänen lähetystehtävänsä tai avioliittonsa puolesta.

Minäkin olen joskus hieronut rypsiöljyä ovenpieliin estääkseni pahoja asioita hiippailemasta kotiini. Kuuno, kuunompi, kuunoin! En oikeasti haluaisi uskoa, että olen melkein uskonut moista puluntuubaa. Kyllä se olen ihan minä itse, joka tuon kotiini niitä ikäviä asioita, syntiä, katkeruutta, piittaamattomuutta.

Kun Nokia Mission ympärillä alkoi olla enemmänkin liikehdintää, höyrypäisimmät karismaatikot pitkin Eurooppaa riemuitsivat että jes, nyt ei tarvitse enää mennä hakemaan voitelua Amerikasta. Meillä on nyt vanhalla mantereella ihan oma kaatopaikka! Yhhh. Mistä lähtien Jumalan kaikkivaltius ja siunaus on ollut sidoksissa mantereisiin, kaupunkeihin tai - mikä epäilyttävintä - nimekkäisiin saarnaajiin? Onko Pyhän Hengen voima seurakunnissamme vähäisempi, jos ei joku föönattu pukumies Jenkeistä käy silloin tällöin puhaltamassa voimallisesti mikkiin?

Kerran muistan kokeneeni hyväksi rukoilla ja jutustaa yhden ameriikkalaisen vierailijan kanssa. Hän ei ollut mikään TV-saarnaaja vaan muuan pienemmän piirin pastorin kaveri, ihan tavallinen Jumalan mies. Hän tuntui tajuavan minua hyvin, yhteinen rukous itketti mutta rakensi, muutamat asiat päässäni järjestyivät uusiksi. Mutta ei hän tuonut Pyhää Henkeä kansamme keskuuteen (Siis hyi tuota tyhjänpäiväistä kansaretoriikkaa!), evankeliumia Tampereen ihmisille eikä edes ihmeellistä voitelua minun elämääni. Oli yksinkertaisesti tarpeellista kohdata varttuneempi veli Kristuksessa ja tietää, että hänen sanansa ja näkemyksensä eivät ainakaan ole oman pikkuseurakuntamme vanhimmistossa kuulopuhuttua jaapajaapaa. Että sillä on nyt tällainen elämänvaihe. Minulle, ainaiselle epäilijälle, oli hyvä kokea sellainen yhteys sillä hetkellä. Mutta Jumala olisi yhtä hyvin voinut toimia jonkun muunkin kautta, ei siihen olisi suihkukonetta tarvittu.

Voideltua marraskuuta, ihmiset! Otetaan ensin sydän puntariin, sitten järki käteen ja vasta sen jälkeen harkitaan, tarvitsisivatko ne vähän Erioilia talvikuivilla ilmoilla.

Huomionhakuisuudesta hihhulipiireissä

2007-10-27T07:36:00.000-07:00

Hengellisten piirien huomionhakuisuus tuntuu minusta asialta, johon useat ovat törmänneet, mutta jonka olemassaoloa juuri kukaan - ellei huitsilaisia lasketa ;) - ei tunnu tunnustavan.

Muistatteko nuorten illassa sen teini-ikäisen pojan tai tytön, joka kertoi innostuneensa kovemmasta musiikista ja tulleensa kovin onnettomaksi? Hän oli aina ollut suurin piirtein itsemurhan partaalla kun Jeesus oli tullut ja pelastanut hänet. Mitä kovempi tarina, sen kovemmat aplodit. Millaisen esimerkin tämä antaa seurakunnille siitä, ketä kuullaan ja arvostetaan?

Olen jutellut paljon entisten äärikarismaatikkojen kanssa ja ikäväkseni on pakko todeta, että kiltti, ihan kivan elämän elänyt, ihan kiva ihminen jää auttamatta seurakunnassaan varjoon siksi, ettei ole palvonut saatanaa, potkinut kanssaihmistä turpiin tai istunut linnassa ottamassa vastaan Jeesusta. Minusta tämä on kovin harmittavaa - eikö juuri "suojattu elämä" tai ainakin sellainen, jossa ei ole ollut ylitsevuotavaa tarvetta erottua rankoilla kokemuksilla ole "hyvää elämää"? Millaista haavaa siinä suojellaan, että yritetään eheroontaharoon hankkiutua vaikeuksiin, että pääsisi mahdollisesti evankelistan kirjaan kauhutarinaksi tai seurakuntansa lehteen olemaan todistus Jumalan olemassaolosta? Olemmeko me ihmiset todella näin kyklooppisia, että rakennamme seurakuntiemme arvostusasteikon sen varaan, kenellä on kovimmat natsat hihhulin hihassa?

Olemme, minusta.

Huomionhakuisuus näkyy äärihihhulissa monella tavalla. Kiintoisin on minusta kuitenkin se, että pidetään mahdollisimman paljon meteliä siitä, kuinka ollaan annettu kanssaihmisille apua tai kuinka paljon rahaa on lahjoitettu ja minne. Mitä hevon hemsveettiä se kuuluu minulle, kuinka paljon tai vähän vaikkapa ääriökyilevä pröystäilijä Rodney Howard-Browne on antanut toisille ihmisille? Siihen nähden, missä äijä asuu niin minusta on aivan turha repostella sillä, että on joskus antanut jollekin ihmiselle sohvan. Kekä sitä sanoi, oliko Hank Hanegraaf kun alleviivasi, että ei meitä ole kutsuttu elämään kuin kuninkaat vaan auttamaan toisiamme. Okei - näin varmasti on. Pitääkö meidän tehdä siitäkin numero, kuinka nöyrästi toisiamme kohtelemme? Pitää! Miksi! Koska jokin pakottaa uskovat laittamaan toisiaan paremmuusjärjestykseen. Miksi kahden räikeimmän asteikon on oltava kusemiskisa siinä, kenellä on hirvein menneisyys ja toisaalta se, kekä on soittanut kovimmat torvisoolot edellään MENNESSÄÄN TEKEMÄÄN HYVÄÄ?

Silloin kun Susienne-munmo oli vielä pienoistyttö, leireillä kovin uskova oli aina se, jolla oli kovin ääni ja vuolain rukous. Siihenkin jotkut oppivat, tietysti. Opettelivatkin. Jotkut ovat jopa myöntäneet sen ääneen, että ovat tietoisesti opetelleet tyylikkäitä rukousmaneereja saadakseen rukousryhmissä tai muuten vain kokouksissa kovemman uskovan maineen ts. huomiota hienoilla hengellisillä kyvyillään. Ja mikä ihme se on - otetaan mikä tahansa harrastus niin aina siinä on kilpailua ja ylittämistä. Miksi hengellinen touhu tekisi ihmisestä yhtään sen erilaisen siinä, että kaikilla meillä on tarve tulla arvostetuksi, kuulluksi ja pidetyksi yhteisössä? Hengellisessä porukassa toteutus on erilainen. On oltava sydäntäsärkevä, voimakas, surkimuksesta suoraselkäiseksi noussut, runkkaamisen lopettanut tai entinen saatananpalvoja, ehkä rikollinen tai Herran syvästi murtama ja omaisuutensa pois jaellut. Oli miten oli, tämä on kerrottava ääneen mikäli mielii hierarkiassa korkeammalle. Ja ikävän usein siitä tulee huomaamattakin ihmisille itsetarkoitus.

Ärsyttävintä on rukousreteily. Eikä siinä mitään, kyllähän sillä huomiota saa. "Rukoilen puolestasi" merkitsee äärihihhuloinnissa tosin ikävän usein samaa kuin "olen hyvä kun en ajattele pelkästään itseäni tässä asiassa". Pidän rukousta pääosin hyvänä asiana (aion myöhemmin kirjoittaa rukouksen hyvistä ja huonoista puolista, joten en nyt mene siihen), mutta miksi pitää korostaa tuotakin asiaa?

Miksi minä tiedän hyvin tarkasti, millaisia ihmisuhreja entiset saatananpalvojat ovat tehneet? Eikö menneisyyttä pyyhitäkään pois uskoontulon myötä? Miksi minä tiedän, paljonko eräätkin kaatajaevankelistat ovat antaneet rahojaan pois (eivät niin paljon kuin haluavat antaa ymmärtää!) ja minkä takia hiljaisemmat nuorten illoissa kävijät eivät jää mieleen niin kuin ne isomman numeron itsestään tekevät ja huomionhakuisemmat? Mitä pahaa ja halveksuttavaa on siinä, ettei ole kokenut kauheita asioita, tai jos onkin niin mitä pahaa on siinä, että katsoo positiivisempiin asioihin rypemisen ja hengellisten kunniamerkkien ja kovan luokan uskovan statuksen heruttamisen sijaan?

Mitä Jeesus opettikaan oikean ja vasemman käden tietoisuudesta? Minkä juuttahan tähären ihmiset reteilevät hyvistä teoistaan tai mustelmistaan, että katsohan, shekki tai katso, viilto tässä kun meinasin tappaa itseni - ja miksi tällainen johtaa hiljaisempien ja itsestään melua pitämättömämpien ihmisten välittömään dissaukseen ja kilttien ja/tai kauheita traumoja kokemattomien tyyppien halveksuntaan? Eikö tässäkään asiassa voi olla mitä on, rehellisesti ja anteeksi pyytelemättä, tarvitseeko kaikesta tehdä kilpailua ja hengellistä "enlarge your penis"-mittelöä?

Kysyy nimimerkki Miksei tässäkään asiassa voida tehdä niin kuin Jeesus opettaa ja olla kunnolla -82.

Kaukaahaettujen perustelujen osastolta, ehtoota!

2007-10-18T04:17:00.000-07:00

Paska argumentointi on minusta eräs raivostuttavimpia asioita äärikarismatiassa, ja ylipäätäänkin. Irkissä pastesivat linkin eräälle sivulle, joka käsittelee vaihtoehtohoitoja ja niiden vaaroja, kyseinen sivu löytyy täältä. Koska narisen paskasta argumentoinnista, aion joissakin kohdissa toimia kuin monet jenkkisaarnaajat, eli rakentaa asioille vastakohtia ja kumota ne itse, sillä paskasta argumentoinnista naristessa on parempi käyttää paskaa argumentointia sitä itseään vastaan. ;)

Ken ei kestä itseironiaa, kärjistystä tai kyseenalaistamista, lopettakoon tällä kertaa tähän. Etenkään lopetuskappaleessa en ole täysin vakavissani vaikka pointtini pidänkin.

Ei tarvinnut kauaa Susienne-munmon lueskella kun piti jo alkaa arpoa hysteerisen naurun ja hysteerisen itkun väliltä reaktiota tuohon. Siitä ei ole kovin montaa vuotta kun tuo olisi mennyt aivan täydestä. Sittemmin opin esimerkiksi käsitteen "Kaikkivaltias", kyseenalaistamisen taidon ja toivoakseni olen siirtynyt aukottomasta "koska se nyt vaan on näin"-inttämisestä perusteluihinkin. Pakko tarttua tuon sivuston tarjoamiin herkkuihin ääneen.

Ensinnäkin akupunktio versus Pyhä Henki. Sivusto kirjoittaa akupunktiosta:

"Sielunhoidossa on todettu, että kyseessä on okkultistinen hoitomuoto, joka avaa sielun portin. Kun rukoillaan tällaisen henkilön puolesta, Pyhä Henki ei pääse ikäänkuin "lasiseinän läpi". Kun hoitomuodosta sanoudutaan irti, saa potilas myös Pyhän Hengen hoitavan kosketuksen."

Pyhä Henki siis pysähtyy ihmisen toiminnasta seuranneen asian edessä. No jo on pieni jumala jos säikähtää paria neulaa! Jos Raamattua on uskominen niin Pyhä Henki on puolustaja, eikä ollenkaan voimaton sellainen:

Johanneksen evankeliumi 3:8: Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt."

Muutenkin erilaisten hoitomuotojen demonisointi on minusta heikoilla hangilla kulkemista. Pyhä Henki ei ole tyhmä eikä pelon tai pois pakenemisen henki.

*

Sitten homeopatia. Sivusto kertoo meille seuraavaa:

"Marjut Vironhovi kirjoittaa kirjassaan Vapaaksi valkoisen valheen verkosta s.52: "Kuten monissa muissakin demonisiin voimiin perustuvissa hoidoissa, ihminen alkaa oireilla ahdistusta, levottomuutta, unihäiriöitä, pelkotiloja jne. Siinä tapauksessa, että hom. lääke ei ole demonisoitu, se on ns. plasebo-lääke eli pelkästään maitosokeritabletti tai alkoholi-vesiliuosta, josta vaikuttava aine on laimennettu pois." Hän varoittaa, ettei ainakaan kenenkään kristityn pitäisi osallistua homeopatiaan."

Hetkinen. Minua kiinnostaa tämä "ainakaan kenenkään kristityn"-ilmaus. Meidän kai kristittyinä ihmisinä olla huolissamme ennen kaikkea ei-kristityistä, sillä meitähän suojelee Pyhä Henki, heitä ei. Missä vaiheessa tämä on kääntynyt päälaelleen.

Sitä paitsi on pakko ihmetellä tuota, miksi demonisiin voimiin liitetään myös kristityille tuttuja ilmiöitä kuten unettomuus ja unihäiriöt. Raamattukin tursuaa tapauksia, joissa Jumalan lapset tuntevat ahdistusta tai pelkotiloja. On osa ihmisyyttä sellainen asia kuin tunnemaailma. Paitsi tietysti kovan luokan uskovilla ei kuulu olla tunteita, eihän, sillä tunnemaailma - samoin kuin ajattelu ja kyseenalaistaminen - ovat osa lihaa, joka pitää kuoletettaman hengellisellä. ;) No niin, anteeksi. Ei saa sentään olla ilkeä. Paljoa.

*

Ja entäs tämä:

"Mitä tulee naprapatiaan, kiropraktiikkaan ja lymfahoitoihin, on niitä Pekka Reinikaisen mukaan pidettävä puhtaina hoitomuotoina, ellei hoitoa anna okkultisti eli shamaani."

Tartteekin ensi kerralla terveyskeskuksessa varmistaa, että verikokeen ottaa kiltti kristitty ihminen eikä yhtään vampyyri tai joku sellainen, jolla on kotonaan kirjahyllyssä irvistelevä, lomamatkalta ostettu, salaa kirottu viattoman näköinen mutta saatanan sisältävä puupalikka. Ymmärrän sen, että kiropraktikolle menevä kristitty ihminen saattaa häiriintyä siitä tiedosta, että hänen niskaansa kieputtelee okkultisti (joka ei ole sama asia kuin shamaani, btw), mutta miten se vaikuttaa siihen itse kiropraktiseen prosessiin? Tuleeko okkultistista henkivaltoja kristittyyn? Tuleeko pimeä lattiaa pitkin viiruna valaistuun huoneeseen? Säikähtääkö sydämessä asuva Jeesus niin pahasti okkultistin käsiä, että pakenee? Hei huomenta. Meille jätettiin rauha, ei hysteerisyys ja pelko ja ylireagointi.

*

Sitten:

"Mikäli olet kokenut mm. unihäiriöitä, selittämätöntä väsymystä tai masennusta, ahdistusta ja pelkotiloja tai itsetuhoajatuksia, saattaa näiden syynä olla yksikin käyntisi okkultistin luona tai vaihtoehtoisessa hoidossa, joka on avannut sielun portin, jota kautta sielunvihollinen syöttää näitä tuntemuksia ja kielteisiä ajatuksia."

Kuinka pienenä nämä ihmiset pitävät sitä Kaikkivaltiasta, johon sanovat uskovansa? Jos joka puolella suhkii piruja ja kaikki energia menee niiden varomiseen tai niiltä suojautumiseen, missä kohtaa siinä touhussa näkyy se, että kristityt ovat voittajan puolella ja saatana on Jeesuksen jalkojen alla?

Johanneksen evankeliumi 8:36: Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.

*

Esineiden ylihysteerinen pelkääminen on minusta ehkä kaiken huippu:

"Olen kerran kysynyt eräässä liikkeessä Herralta, että onko egyptiläisissä papyruskääröjäljitelmissä jotain okkultistista. Ei mennyt aikaa kuin muutama minuutti, niin voimakas pääkipu iski vanteen tavoin päähäni. Rukouksessa ilmeni, että kyseessä oli egyptiläinen vainajahenki. Okkultistinen side irtosi kun sielunhoitaja sen katkaisi. Ei ole siis viisasta ottaa vastaan mitä tahansa esineitä ulkomailta. Esimerkiksi islamilaiset tai buddhalaiset esineet ovat pahoja."

Nyt kotien pikku remonttireiskat saman tien poistamaan muiden uskontojen edustajien tekemiä lyijykyniä, koriste-esineitä, kahvikuppeja ja Ikean sohvatyynyjä (ruotsalainen firma, ja siellä asuu homoseksuaaleja!) saastaisina esineinä! Jumala on niin pikkumainen, että lakkaa siunaamasta sinua jos kotonasi on Pekingistä ostettu taulu - siellähän ollaan ateisteja oikein porukalla, niin ja buddhalaisen vieressä istutaan siellä teetä hörppimässä. Poltetaan se teehuone. Velhonaisen älä salli elää.

Aion tehdä tunnustuksen nytten. Minä uskoin sen vuosia sitten sähköposteissa kiertäneen huhun, jonka mukaan Procter&Gamble luovuttaa Saatanan kirkolle rahaa ja vaihdon shampooni Pantene Pro-V:n Herbinaksi. Ihan totta. Myöhemmin kun vaihtoa piti perustella, en osannut lopulta kertoa kuin sen, etten oikeastaan tiennyt, miksi jokin firma sai minut niin tolaltani. Huhu osoittautui feikkipuheeksi, joten palasin takaisin Panteneen. Sama pesuteho siinä aineessa on yhä. Koinko shampoon uskoani loukkaavaksi? Koin! En tahtonut olla tekemisissä "saatanallisuutta tukevan" firman kanssa. Eipä se shampoon vaihtaminen tosin tainnut maailmaa muuttaa. Minut se sai miettimään.

Siihen aikaan boikotoin myös ulkomaisia tuotteita ja niitä myyviä liikkeitä, erityisesti Tiimaria - enhän minä voinut tietää sitä, onko jossakin penaalissa demonihenki. Ajattelin, että oli, koska Kiinassa valmistettujen tavaroiden tekijät olivat minusta suurella todennäköisyydellä menossa helvettiin koko porukka enkä pitänyt sellaisten ihmisten tekemistä tavaroista. Nykyään uskallan jo käydä Tiimarissa ja jopa ostaa niiden tavaroitakin, sillä uskon, että Jumala on suurempi kuin kenenkään ihmiskäden muovailema ruma kiinalainen vaasi. Joillekin tällainen uskon askel tuntuu olevan vaikea ottaa - puhumattakaan siitä, että tunnustaisi Jumalan Kaikkivaltiaaksi. Sillä Kaikkivaltiashan hän ei ole jos Hänen valtansa ja auktoriteettinsa uskovan ihmisen kodissa pienenee Pekingistä ostetun matkamuiston mukaan ihmisen tietämättä.

Hei haloo. Kekä uskoo, on siunattu, samoin perhekunta ja huone ja suku. Joku ulkomailta tuotu koriste-esine ei saa Jumalaa katumaan kutsumustaan tai siunauksiaan, Hän tietää kyllä mitä tekee.

*

Kaukaahaettujen perustelujen osastolta löytyy myös tuon sivuston huumorikukkanen:

"Kun Lahden hiihdon mm-kisat avattiin sisun-loitsulla, ei tulos voinut olla huonompi. Nimenomaan kalevalanpäivänä Suomen maine puhtaana urheilumaana meni sen doping-jupakan myötä. Kansallinen kalevalanpäivä 28.2. muuttui häpeän päiväksi. Taivaan Isä näytti, ettei huippu-urheilu ja kalevala ole kunnioituksen arvoisia."

Näinhän sen täytyy olla, vai mitä? Joku vika täytyy olla myös minun perheessäni, sillä prinsessa Dianan ja Urho Kekkosen kuolemat, Ayrton Sennan kolarointi sekä Estonian uppoaminen ovat tapahtuneet joko tasan tai parin päivän heitolla merkkipäivistämme. Ovelaa! Tämä johtuu luultavasti siitä, että olen päästänyt elämäämme demoneja käymällä kerran aromaterapiahoidossa ja siitä, että kuusivuotiaana toin Kanarialta hyvin saatanallisen värisen ja oloisen papukaijalintulelun. REPENT.

Sillä lailla. Nyt ajattelin tehdä syntiä ja päästää lisää demoneja elämääni kokkaamalla ja lisäämällä erästä Intiassa tehtyä maustetta ruokaani. Intiassahan tunnetusti pidetään lehmää pyhänä eläimenä - survonpa siis saatanan jalkojeni alle paistamalla jauhelihaa kompensoimaan epäuskollisuuttani mausteiden kanssa. Muutenkin yrtit ovat pahasta, sen tietää kaikki täällä - jotkuthan käyttävät niitä ihan suitsukkeiden tekemiseen eikä se ole tietenkään hyvä asia. Ehdotan myös, että me tosiuskovat lopetamme vessassa käymisen, sillä pilkkaajatkin tekevät niin eikä mikään sellainen, mitä hekin tekevät ole sopivaa uskovalle.

Susienne tulee luovuuksineen ulos kaapista

2007-09-03T11:21:00.000-07:00

Toivottavasti en onnistu kuulostamaan kovin ylpeältä ja inhottavalta kun valitsen näin kliseisen postausaiheen, ja vielä kirjoitan itsestäni ja omista ambitioistani. Luoja tietää, miten pelkään tunnustaa asioita edes itselleni. Se, mitä nyt luette on ainoastaan minun kokemukseni vaikka ikävän monilla vastaavia onkin. Lisäksi näihin asioihin rakkaat vanhempani ovat täysin syyttömiä - hehän eivät ole voineet mitenkään tietää, mitä leireillä tai kokouksissa tapahtui silloin kun he eivät olleet paikalla, ja aika harvoin vanhemmat lähtevät teinien leireille niiden mukana. :) Onneksi!

Ihmisvartalon lisäksi luovuus on asia, joka on helppo demonisoida ihmisessä, etenkin jos kyse on tiukan uskonnollisesta yhteisöstä tai parista, kolmestakin sellaisesta. Oma irtautumiseni esimerkiksi synnin käsitteestä on vielä hirveän kesken enkä siksi uskalla kirjoittaa siitä - vielä - niin kuin tahtoisin, mutta luovuuden lyttääminen nuorista ihmisistä sapettaa niin paljon, etten voi aivan olla hiljaa.

On helppoa saada uskonnollista auktoriteettia. Ihan totta, on. Ei paljon tarvitse lässyttää kielillä tai kokea hengessä (aivan sama mitä puluntuubaa, kunhan kuulostaa vakuuttavalta) kun jo aletaan pyytää rukoilemaan ääneen ja kaatamaan rukoiltavana olevia. Näen kuitenkin sellaisen hirvittävänä väkivaltana, opportunismina ja ihmisten naaman päälle astumisena oman tyydytyksen saamisen tiellä. Turha varmasti sanoa, etten pidä sitä juuri minään.

Vaikka tunnenkin useita luovuuden ja naiseuden alueella lytättyjä entisiä kanssakarismaatikkoja, aion reiluuden nimissä tilittää vain omista traumoistani ja seurakuntien johtajiston kommenteista. Viisitoistavuotiaana Susienne-munmo oli normaalipainoinen, onnellinen, harrasti tanssia tosissaan, kirjoitti runoja haaveenaan kirjan kirjoittaminen joskus ja Susienne-munmo lauloi niin että kaiku ulottui naapuriin saakka. Sitten siihen tartuttiin, tanssista tehtiin lihan himoja herättelevä mörkö. (Kroppakuva oli tosin murskattu jo kun tanssiharrastus oltiin menty aloittamaan - 10-vuotiaana. Nyt oli auktoriteeteilla helppo homma kun tarvitsi avata vain vanhat haavat.) Laulaminen kiellettiin, koska "laulussasi on synnillisiä kiemuroita". Myöhemmin kiellettiin myös kirjoittaminen, "ettet ylpisty ja vie kunniaa Jumalalta".

Millainen Jumala on sellainen, jonka kunnia on noin vain otettavissa - tai annettavissa takaisin? Montako kertaa olemme hoilanneet silmät kirkkaina seurakunnissa näitä "saat kunnian" -tyyppisiä "Sinut kruunaamme" -lauluja ymmärtämättä, miten typerältä se saa meidät näyttämään!

Erään kerran kokouksessa minulle tuli juttelemaan mies, joka valitti baskeristani. Nyt käytän sitä tietysti jo siitäkin syystä, että se on ainoa oikea päähine, mutta toki myös siksi, etten pidä erilaisten päähineiden demonisointia juuri minään. Kuulemma se johtaa minut vielä turmion tielle. Päinvastoin - sen takia on saatettu saada jopa koko pöydälle kivoja lehtihaastatteluja, koska stereotypia eteerisestä runoilijasta elää ja hengittää. Niistä on seurannut keikkoja, irstailemattomia sellaisia.

Lukemattomat ovat myös ne kerrat kun olen tyystin normaaleissa vaatteissa ilmestynyt jonkin seurakunnan kokoukseen ja saanut palautetta siitä, ettei minun pitäisi olla niin lähellä lavaa, koska olen kiusaukseksi miehille. Saati että lavalla olisin näine muotoineni. Ensimmäisen kerran tällainen palaute tuli kun olin 10-vuotias - älä ole synniksi. Älä ole olemassa. Älä etenkään tanssi - tuo kroppa on todella syntinen. Helppo ehkä arvata, etten jatkossa kohdellut sitä kovin kauniisti vaan pyrin enimmäkseen rääkkäämään sen hengiltä: enhän tokikaan halunnut, että se olisi kiusaukseksi ja pahimmassa tapauksessa jonkun veri vaadittaisiin käsistäni viimeisellä tuomiolla, koska en ollut osannut käyttäytyä tarpeeksi siveellisesti.

Yksi Suomen suurimpina pidetyistä profeetoista kertoi minulle rukouspalvelutilanteessa, että päässäni majailee demoni, joka piirtää kauttani, ja niin kauan kuin kirjoitan tai piirrän, se pysyy minussa eikä poistu. Voinette uskoa, että tuolla saa 19-vuotiaankin täysin tolaltaan. Ei sillä mitään väliä ole, mitä he sanoivat ja miten he sen totesivat, pahinta oli, että minä uskoin. Noihin aikoihin olin myös ensimmäisenä neuvomassa masentuneita menemään rukouspalveluun ja luopumaan alentuvasta asenteestaan. Nykyään ei todellakaan olisi moiseen varaa eikä halua.

Summa summarum: minulta on kielletty uskontoon etäisesti liittyvin syin minulle rakkaimmat asiat; tanssi, kirjoittaminen, musiikki, piirtäminen ja olemassaolo. Naiseuden kukoistuksesta ja kropan hyvinvoinnista on aivan turha puhua.

Minulla on haave.
Se on sellainen, että voisin joskus olla tyytyväinen siihen mitä olen. Siihen on vielä pitkä matka, haavat tuoreet ja auki, mutta uskon ja toivon, että Herra johdattaa tässä asiassa vielä hoitavaan läsnäoloonsa. En tiedä, olenko koskaan uskonut sellaiseen ennen kuin nyt kun joka ainoa valepohjakin on sortunut alta. Tahtoisin laulaa ilman, että kuulen jatkuvasti mielessäni jonkun kieltävän ääneni. Tahtoisin tanssia ajattelematta jatkuvasti sitä, kuinka väärään kroppaan olen jonkun mielestä syntynyt. Tahtoisin uskaltaa piirtää ilman, että alan pelon vuoksi väkisinkin hahmotella paperin laitaan kysymysmerkkejä - onko se sittenkin demoni vai pelkäänkö vain niin paljon, että kynä räsähtää kädestä lattiaan. Tahtoisin uskoa siihen, että joskus vielä kirjani syntyy pakottamatta, ilman pelkoa siitä, että minusta tulee Jumalan vihollinen jos muutkin pitävät siitä mitä teen. Tahtoisin pitää kropastani ilman jatkuvaa tarvetta kuihduttaa se olemattomiin, etten olisi kiusaukseksi.

Tahtoisin pystyä kirjoittamaan itsestäni jotain hyvää ilman tätä hurjaa, hivuttavaa syyllisyyttä siitä, että minut leimataan ylpeäksi. Ystäväni sanoi eilen, etten tajua omaa potentiaaliani lavaesiintyjänä. En tietenkään tajua, kuinka voisin - minä olen ollut synnin ruumiillistuma, välteltävä, iljettävä. Minusta tuntuu, että ylitseni on kiipeilty nyt aivan riittävästi ja että seuraavien vuosien suurin ja kipein oppitunti on opetella rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseä, ja Jumalaa yli kaiken, ilman tekosyitä kuten "en voi rakastaa minua, koska olen kesken - mutta sitten kun olen laiha/osaan kaiken täydellisesti niin sitten". Minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että Jumala tahtoisi meidän kaivavan meille antamamme kyvyt maan alle vain siksi, että toiset ihmiset sanovat niitä pahoiksi.

Kunpa ymmärtäisin. Kunpa oppisin jo. Uuvuttavaa potkia itseään jatkuvasti päähän vain tottumuksen takia. Mutta minulla on missio: joskus vielä katson peiliin ja puhuttelen kuvaani lempeästi, sanon: ei sinusta valmista tule, tai hyvää, mutta Susienne sinä olet ja se riittää.

Jumalaria eli sairas ja tarttuva uskonnollisuus

2007-08-05T12:24:00.000-07:00

Ilta-Sanomat kirjoittaa karismaattisten liikkeiden jättämistä romutetuista sieluista ja ruumiista 4.8.2007 jutussaan "Entä kun ihme ei tapahdu", asiasta kertoo toimittaja Juha-Pekka Tikka.

Olen hämmästellyt sitä, ettei aiheesta ole puhuttu aiemmin! Kyllähän siitä nyt uskalletaan kohista kun on mustaa valkoisella ja media on "antanut luvan" kielletystä aiheesta keskustelemiseen. Kyseessä on vaarallinen ja vakava asia, ja olisin suonut keskustelun siitä avautuvan aiemmin. Arvelinkin ihmetellä ääneen, milloin hyvä asia ja tarkoitus kääntyy rumaksi ja vahingolliseksi asiaksi ja mitä siitä ellottavimmillaan seuraa.

Laajahkolla kenttäkokemuksella uskallan kertoa, että jutun mainitsemat esimerkit karismaattisista liikkeistä (mm. Tampereen Palatsi, cityseurakunnat ja Sana ja Ylistys) ovat tuttuja juttuja henkilökohtaiselta pohjalta. Palatsin puolustukseksi mainittakoon, että siellä johdossa oli ja on aivan tolkun ihmisiä, joita vastaan minulla ei ole negatiivista kritiikkiä. River, Tampereen Saalem ja toki Nokia Missio ovat tosin täällä Tampereella saaneet aikaan myös aika hurjia asioita, niin hyviä kuin huonojakin. Miksiköhän niistä hyvistä asioista kuulee perin harvoin. Ilta-Sanomien mainitsema 18-vuotiaan tytön kuolemantapaus oli monelle kanssatamperelaiselle urbaanilegenda, mutta entä nyt kun tämän tarinan läheltä nähnyt ja tyttärensä menettänyt äiti saakin puheenvuoron?

Terve uskonnollisuus tekee jotain sellaista, johon monet noista mainitsemistani yhteisöistä eivät neuvo, nimittäin kyseenalaistaminen on kiellettyä tai jopa synti. Rodney Howard-Browne sen jo räväyttikin kokouksessaan Pirkkalassa viimeksi, että ellei anna kolehtiin fyffeä, varastaa Jumalalta eikä ole kuuliainen ja kuuliaisuuden puuttuminen taas on vihaa Jumalaa kohtaan, eli kuolemansynti. Kun uskonnollinen yhteisö sairastuu, se alkaa niellä tuollaista sontaa ja opettaa sitä eteenpäin totuutena. Seurauksena on ahdistusta, ristiriitainen fiilis ja ehdottoman reipas ja jatkuva arvonta siitä, riittääkö ja kelpaako sellaisena kuin on. RHB:n Suomeen kutsuivat muuten nuo yllä mainitut seurakunnat, joista Palatsin johtaja sanoutui ymmärtääkseni irti RHB:n opettamasta sheibesta. En tiedä, oliko hän ainut.

Sairas uskonnollisuus eli jumalaria piiskaa ihmisestä pihalle oman rohkeuden ja vuolee hitaasti puupalikaksi muuttuvasta ihmissielusta sellaisen kuin muottiinsa tahtoo. Kuta hiljaisempi, sen parempi. Kyseenalaistaminen sallitaan aluksi, mutta sitten se kielletään tai siihen ei reagoida. En viitsi inttää kaatumisesta sen enempää, mutta sen verran rohkea aion nyt olla ja väittää, että kaatuminen karismaatikkojen sille antamassa merkityksessään ei ole raamatullinen ilmiö vaan hyväksytty, sosiaalinen toimintamalli, jolla saadaan tyydytetyksi voimakkaan tunne-elämyksen tarve ja jonka avulla saadaan kokouksiin vauhtia ja fiilistä. Jos jokukekä on yhtään lukenut Raamattuaan niin muistaa kyllä, että alusta loppuun Jumala korostaa sitä, että tahtoo nostaa naamalleen rätkähtäneet ja tukea horjuvia. Kaatuminen on tosin vain yksi esimerkki siitä, että monen kompromissin kautta terveitä ja fiksuja ihmisiä on mahdollista kusettaa uskomaan aivan suoria älyttömyyksiäkin Jumalan teoiksi.

Kun uskonnollinen touhu alkaa valua terveestä sairaaksi, ihmiset eivät välttämättä herää ja hoksaa, että tässähän kusetetaan kuluttajaa avoimesti, enköpä lähde pois ja varoita muitakin. Päinvastoin, seurauksena saattaa olla järjettömän syviä syyllisyyden ja ahdistuksen tunteita, jotka kuitataan synniksi eikä niitä päästetä ulos ja ihminen jää nalkkiin sekä päänsä sisälle että yhteisöön, joka vaivihkaa nakertelee ihmisestä sekopäätä. Ällöttävimmillään tämä johtaa klassiseen bennyhinnismiin, eli heitetään ikään kuin syyllistävä pallo johtajilta suoraan sairastuneelle yksilölle, että jos uskot Kristuksen jumaluuteen niin annat Hänen parantaa itsesi ja jätät lääkityksesi (ja järkesi) pois oitis ja otat vastaan parantumisen.

Sanon tämän seurakunta-aikojeni korvapalttina ja olkapäänä; ihminen on mahdollista syyllistää todella kiharalle jos syyllistäjä on mitenkään auktoriteettiasemassa. Se asema saavutetaan kokemalla enemmän ja radikaalimpia asioita kuin muut, esim. puhumalla kielillä tavallista kovemmalla äänellä ja saamalla toisia enemmän profetioita ja ilmestyksiä. Enkä sano, että se olisi sinänsä ihmisen oma valinta, että alanpa valhetella itselleni oitis heti tässä vaan se voi olla myös sydämen suuri halu Jumalan puoleen ja asioiden näkemistä ja kokemista juuri sen kaipauksen vaikutuksesta ja vuoksi. Se on sellaisenaan kaunista, mutta ellei tunnu miltään niin ei tunnu ja se olisi hyvä muistaa, ettei kyseessä ole huono uskova tai huono ihminen vaan yksinkertaisesti tyyppi, joka ei nyt tunne mitään erityistä eikä valehtele itselleen suuria viboja tai etsi ilmiöitä vaan Kristuksen kaltaisuutta - "nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus".

Kekä uskaltaa väittää, ettei meillä ole mitään hätää kun vakuuttavat, joskin itsekin kusetetuiksi tulleet suuret hengen miehet ja naiset aiheuttavat joka tapauksessa toisilleen ja kuulijoilleen vakavien mielenterveysongelmien lisäksi hengen ja Hengen menettämisiä? Missä se raja kulkee? Kekä karismatian pimeän puolen kivuista vedetään vastuuseen? Saarnaajat, yhteisöt, kuulijat vai ystävät? Ilta-Sanomien juttu ravisteli ainakin meikäläistä erityisesti Markku Koiviston lausuntojen vuoksi. Kattokaa ny, miten se puhuu:

Markku Koivisto tyrmää luterilaisen kirkon väitteet, että ihmisiä raunioituisi ja pettyisi Nokia Missiossa.
-Mulle ei ole näytetty ketään, josta voisi sanoa, että niin on tapahtunut. Viikoittain meillä käy valtavasti ihmisiä, joille käy päinvastoin. (Suehuom: ja sehän sen todistaa, ettei niitä raunioituneita ole jos Markku ei ole niitä nähnyt?)
Koiviston mukaan Nokia Mission tuhansien ihmisten tilaisuuksia varten on pitänyt kehittää kontrollikeinoja. Hän korostaa, että heidän pastoritiimiinsä kuuluu lääkäri, joka seuraa tilannetta paikan päällä. [...]

Tuomiokapituli kiinnitti huomiota myös Nokia Mission nettisivujen todistukseen, jossa mies kertoo parantuneensa syövästä. Markku Koiviston mukaan todistus on "ihana". Mies on kuitenkin tämän jälkeen kuollut syöpään.
"Jeesus siis tavallaan pannaan siunaamaan valhe", tuomiokapituli totesi tästä.

*

En neuvoisi ketään kyynisyyteen tai siihen ajatukseen, että kaikki hengellisyys ja kristillisyys ja karismaattisuus on kusetusta ja typerien ihmisten oljenkorsi kun elämässä ei muuten ole jännitystä - tai tarpeeksi vaikeaa. On olemassa myös sellaista hengellisyyttä, joka toimii tukena, lohtuna ja voimavarana arjessa, mutta henkilökohtaisesti uskon siihen, että kuta kovempi mekkala, sen vähemmän asiaa. Ei meitä kristittyjä ole kutsuttu siihen, että elämme itseämme ja omia kaatumis- ja täristystoiveitamme varten vaan sitä lähimmäistä varten, kekä aivan lähellä tarvitsee olkapäätä, halausta ja aitoa kohtaamista. Vai eivätkö teidän läheisenne tarvitse? Minun ainakin tarvitsevat.

Aito ja terve hengellisyys ei syyllistä, ei kerskaa eikä käyttäydy sopimattomasti, koska terveessä hengellisyydessä pidetään mukana joku roti ja mahdollisesti sekä ennen kaikkea rakkaus. Karismaattiset liikkeet pirstovat ihmisiä katteettomilla lupauksilla nopeammin kuin tarvitsisi. Jäljelle jää usein tyhjä olo ja v-käyrän sävyttämä, katkera teksti, että "uskoin ja luotin ja tuli vaan paskaa käteen". Jos siis havahdutaan ajoissa eikä vielä olla luvattu liikkeelle koko asuntoa ja sielua. Tai koettu ensin rytinällä jotakin suurta ja ahdistavaa hengellisyyttä ja kuoltu 18-vuotiaana hämärissä olosuhteissa.

Terve hengellisyys etsii ilmiöiden alta ihmisen ja rakastaa häntä ehdoitta. Sairas hengellisyys vähät välittää ihmisestä, mutta tarjoaa ilmiöitä - ja rahastaa häntä ehdoitta. Odotan mielenkiinnolla, millaista keskustelua tuo lehtijuttu saa aikaan ja kuinka Nokia Missio, Sana ja Ylistys ja muut mainitut lahkot vastaavat esitettyihin asioihin. Ja tuleeko esille vielä muitakin romuttuneita ihmisiä ja ruumiita ja kuinka heihin suhtaudutaan. Se, mitä en toivoisi näkeväni on syyllistys, joka näkyy tuon lehtijutun eräässä väliotsikossakin, "et vain usko tarpeeksi". Kyse ei ole läheskään aina uskon suuruudesta tai vähäisyydestä vaan siitä, että lähimmäistä ei ole huomioitu niin kuin olisi voitu ja siksi on helppo paikata Jeesuksen muotoisella laastarilla ihmisen inhimilliset kivut ja säryt sekä rikkoontunut ja masennettu mieli, joka ei ole riittänyt täyttämään sille asetettuja mahdottomia vaatimuksia. Se olisi hyvä muistaa, että vaikka terveeseenkin hengellisyyteen on mahdollista kilahtaa (Jeesuksen aikalaisiakin totuus ärsytti) niin syyttäjä on se, joka syyttää. Ei Jumala.

(Kiitos hyvin rakennetusta, rehellisestä lehtijutusta, Tikka ja Ilta-Sanomat!)

Maltillinen TRO-kritiikki

2007-07-09T08:09:00.000-07:00

Nyt seuraa pienoinen pohdinta Tosi Rakkaus Odottaa -kampanjan mahdollisista, tai uskallanpa jopa sanoa valitettavan todellisista, lieveilmiöistä. Jos kekä tietää ettei kykene moista suivaantumatta lukemaan, lopettaakoon tähän. :)

Minusta on oikeasti ihan hyvä idea odottaa seksin kanssa avioliittoon. Onhan se aika ainutlaatuinen juttu puolin ja toisin, rakastella eläissään sen yhden ihmisen kanssa. Itse en silti ole allekirjoittanut enkä allekirjoita TRO-liparetta, koska pidän itse kampanjaa ja siihen liittyvää retoriikkaa ongelmallisina muutamasta syystä.

1. Tabuaspekti. Jostain kumman syystä TRO-henkisesti ajattelevien keskuudessa mistään seksuaalisuuteen liittyvästä ei voida eikä haluta puhua normaalisti. Tyyppejä varoitellaan lapsesta saakka siitä, kuinka kamalan vakava synti esiaviollinen seksi on, ja kuinka yksikin erehdys asiassa voi pilata sen siunauksen, jonka Jumala on avioliitolle tarkoittanut. Mitä tulee sävyltään myönteiseen keskusteluun teemasta, varttuneemmat tyytyvät toteamaan, että hyvää kannattaa odottaa ja kyllä se siitä sitten kun ollaan naimisissa ja niin suuresti siunatut. Jep.

Tosiasia kuitenkin on se, että näissä ylihäveliäissä piireissä avioituvat nuoret ovat usein tosi hämmennyksissä. Heidän kanssaan ei kukaan koskaan ole keskustellut seksistä asiallisesti. Ei ole keinoja pukea sanoiksi sellaisia asioita kuin miltä se haluaminen sitten tuntuu, millaisesta kosketuksesta juuri minä pidän – ja millä tavoin niitä toiveitaan ja pelkojaan voi suomen kielellä kommunikoida kumppanilleen.

Pelot (pahimmassa tapauksessa helvetinpelko) ovat isot ja odotukset vielä isommat. Kukaan ei tietenkään ole muistanut mainita nuorille sitä, että seksi niin kuin mikä tahansa muua asia vaatii totuttelua. Myös avioliitossa. Ei se sitä tarkoita, että pitäisi syöksyä kokeilemaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta, toinen pöydän alla ja toinen sen päällä, mutta kyllä kipeäkin totutteleminen aina edessä on. Sitten ollaan pettyneitä ja ihmeissään että missä se Jumalan siunaus nyt sitten on, kun kaikki ei olekaan helppoa ja luonnollista ja toinen haluaa enemmän ja voi että kun tuo vaimo puristaa aina tuosta kohtaa niin ikävästi, mutta kun en voi sanoa kun en osaa kun kuitenkin loukkaan.

Luontojaan uteliaat nuoret tietysti etsivät infoa aiheesta sieltä mistä sitä saavat, ja hyssyttelevä ympäristö antaa siihen valitettavan vähän vaihtoehtoja. On helppoa lähteä tutkimaan asiaa siitä päästä, jossa kaikki on auki ja kaikkien omaisuutta eikä hienotunteisuutta löydy sanakirjastakaan. Se pää on seksiteollisuus. Ei kovin hyvä juttu.

En tarkoita, että vanhempien tarvitsisi alkaa muistella villiä nuoruuttaan herkässä iässä oleville teineille. Tuskin moni heistäkään sitä toivoisi. Mutta mielestäni ilmapiirin pitäisi kuitenkin olla sellainen, että on olemassa luotettavia vähän vanhempia ihmisiä, joilta voi kysyä. Ja että kumppanin kanssa sekä puhutaan että pussataan. Olisi myös ihan rock, jos vaikka parin läheisen ystävän kanssa voitaisiin jutustaa toiveista ja asioista rauhassa, ilman pelkoa siitä, että ollaan jotenkin mahdottoman saastaisia.

Tähän kohtaan liittyy vielä pari lisä-älyttömyyttä. Ensimmäinen ja absurdimpi on masturbaation demonisoiminen. Sana ei sano, ei jestas sentään sitten mitään tästä asiasta! Vedotkaan vaan Onaniin, joo joo, vanha juttu. Onan rikkoi langonvelvollisuutensa, ja se oli vanhassa liitossa vakava rikkomus. Se on eri asia kuin se, että Onan olisi runkannut.

En toki ehdota yleisiä masturbaatiotalkoita tai muuta outoa. Mutta annettaisiin joissakin asioissa joskus ihmisille rauha. Seksi- ja pornoaddikteja olisi ehkä vähemmän, jos asioihin voisi tutustua luonnolliseen tahtiin turvallisessa ympäristössä pelkäämättä koko ajan tulista hiiltä taivaasta tai lentäviä kiviä yhteisöltä.

Toinen apinaatio on se, että nuoret vaimot laiminlyövät terveydenhoitonsa pahan kerran, häveliäisyyssyistä. Raamattu ei missään kohtaa sano, että kaikissa olosuhteissa vain puolisot saavat nähdä toistensa vehkeet. Kai lapsenpäästäjiäkin on käytetty, hyvänen aika! Miksi se tutkimus olisi niin penteleenmoinen ongelma? Vaan sellainenpa siitä on tehty. Ja naisihmiset jättävät väliin papa-kokeet ja gynekologiset tutkimukset, joiden säännöllinen hoitaminen on tosi tärkeää viimeistään siitä lähtien, kun ihmisellä on seksielämä. Helppohoitoiset ja tavalliset tulehdukset voivat elimistössä muhiessaan aiheuttaa vaikka lapsettomuutta, puhumattakaan siitä, että solumuutoksien havaitseminen auttaisi paikallistamaan syövän esiasteet. Mutta kun ei. Ei voi mennä ehkäisyneuvolaan kun se on muka syntiä.

Vaihtoehtoina siis valitettavan usein on syyllistävä vaikeneminen ja pornotehtailijoilen tarjoamat, epätodelliset ja masentavat skenaariot.

2. Ylihengellistäminen. Toinen kohta liittyy myös hengellisten seikkojen alleviivaamiseen silloinkin, kun olisi aika puhua ihan vaan asioista. Olen kristitty, kyllä, Kristus on siis läsnä koko elämässäni. Ja Jumalahan minulle on seksuaalisuuden antanut. Minusta se on ihan selvä juttu, jota ei tarvitse erikseen buustata. Olen kuullut pareista, jotka yrittävät toimittaa asiansa jotenkin hurskaammin sillä lailla, että puhuvat rakastellessaan kielillä. Okei, en tiedä niin en tuomitse, jos joku oikeasti tykkää niin tykätköön. Mutta minusta tuollainen kuulostaa _tosi_ spookylta. Naidaas nyt oikein Herran kunniaksi. Ei huh huh.

3. Tekopyhyys. Tämä ongelma tulee vastaan aina, kun aletaan kovin järjestelmällisesti haravoida ihmisten elämästä esiin (ja ulos) jotakin tiettyä, yhteisön Pahaksi määrittelemää ilmisyntiä. Niin kuin nyt sitä yhdyntää. Enää ei ehkä osatakaan ajatella, mitä hyvää Jumala haluaisi ehkä tällä elämänalueella antaa, kun päärooliin nousee avoidismi, yksittäisen asian neuroottinen kartteleminen. Yksi pahimpia juttuja on se, että mennään naimisiin vaan jonkun kanssa parin kuukauden tuntemisen jälkeen, koska kuvitellaan, että se on jotenkin hurskaampaa. En kuitenkaan millään voi uskoa, että Jumalan tahto olisi se, että naimisiin mennään siksi että päästäisiin luvallisesti hässimään. Jes, mikä motiivi! Vaan monille valitettavan todellinen.

Toisaalta – koska rajan vetäminen voi olla vaikea, TRO-lipareessa asia on ratkaistu yksinkertaisesti: sukupuoliyhteys kuuluu avioliittoon. Siispä nämä lupauslappujaan heiluttelevat karismaatikot menevät toisinaan kovin helposti makuuhuoneen puolelle ja tekevät kaiken muun mikä on mahdollista tehdä. Äkkiä, peloissaan ja hurmiossa. Ihan mitä tahansa, kunhan ei sitä sinne. No, niin, no. Mikä se ero sitten oikeasti lienee, ollaanko alttarille mennessä oltu perinteisessä vai kenties anaaliyhdynnässä (Siitähän ei kuitenkaan puhkea immenkalvo joten neitsyys ei mene, eihän, daa?) ja montako kymmentä kertaa on lauettu toisen suuhun ja luuhun ja muuhun.

Pelottavaa on sekin, että vaikka TRO-lupauksen ideana kai olisi suojella ja tukea avioliittoa, niin kumman usein näitä valoja vannovat ihmiset eroavat nuoruudessa (ja kiimassa) solmituista avioliitoistaan yhtäkkiä. Se ei tietenkään periaatteessa ole soveliasta, mutta taikasanat me koettiin Hengessä tekevät ideasta kuin ideasta jumalisen ja puhtaan. ”Me koettiin että Jumala haluaa johdattaa meitä uusiin tehtäviin”. Jaa. TÄMÄ kun on juurikin se ainoahko tämän sektorin asia, johon Raamattu sanoo ihan selkeän sanan: Minkä on Jumala yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Mutta Hengen nimiin on niin helppo laittaa omia ajatuksiaan. Sitten erotaan näennäisesti sovussa ja otetaan myöhemmin uusi puoliso ja taas reteillään että eipäs pantu seurusteluaikana, häh hää, johan sitä taas neljä kuukautta kestikin. Anteeksi. Taidan olla kyyninen.

Pointtini ei kuitenkaan edelleenkään ole se, että melaa mekkoon vaan ja moraalista viis. Pitäkää ihmeessä lupauksenne! Se on hieno juttu. Olkaa uskollisia puolisollenne, vaikka ette tietäisikään vielä, kuka se ehkä tulee olemaan. Mutta tehkää se harkiten, itsenne ja toistenne takia, hyvillä mielin. Älkää siksi, että joku idiootti on syyllistänyt teitä siitä lähtien, kun kaksivuotiaina huomasitte, että pojilla on pippeli ja tytöillä ei.

Palasia kirkon rakentamiseksi

2007-05-07T05:37:00.000-07:00

Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä äidyimme erään ihmeidentekijän kanssa jutustamaan kirkon puutteista ja ongelmista ja siitä, miten ne vaikuttavat ääriainesten liikkeisiin. Niin totta kuin pidänkin höyrypääkarismaattisia ryhmittymiä vaarallisina ja Missiota väärällä tavalla henkilökeskeisenä poppoona, tosiasia on, että jonkin perässä ihmiset niihin porukoihin menevät.

On hyvä, että eri tilanteissa oleville ihmisille ja eri kohderyhmille tarjotaan toimintaa. Se on kuitenkin eri asia kuin joka suuntaan kumartelu. Kirkossa pelätään ärsyttämistä, puhutaan ympäripyöreitä. Ihmiset eivät välttämättä tunne saavansa jumalanpalveluksesta sitä hengellistä ravintoa, jota ovat tulleet hakemaan. Kun papit pehmentävät ja pyöristävät puheensa, hiovat sanoistaan jokaisen särmän, on opetusta ja yhteyttä kaipaavan seurakuntalaisen helppo hankkiutua ryhmiin, joissa ei ainakaan pelätä sanoa. Sääli vain, että siinä mennään usein epäterveellisestä ääripäästä toiseen, ryhmiin, joissa yksittäisten ihmisten henkinen ja hengellinen valta on vähintäänkin arveluttavaa.

Köyhäinhoito ei itsessään kuulu ensisijaisesti kirkolle vaan valtiolle. Voisi silti olla terveellistä, jos kirkossa uskallettaisiin rohkeammin ottaa kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin. En tarkoita, että kirkon edustajien pitäisi alkaa piestä ja tuomita ihmisiä ja yhteisöjä hatarista valinnoista, mutta olisi hyvä, jos kirkko voisi yhteisönä oikeasti tukea esimerkiksi perheitä. Siinä vaiheessa, kun vihkivalasta voi jättää pois kunnes kuolema teidät erottaa -osan, ollaan jo menty maailman miellyttämisessä liian pitkälle. Jos ei kirkossa voida ääneen sanoa, että avioliitto on tarkoitettu elinikäiseksi, missä sitten? Ei se tarkoita, että eronneita pitäisi karsastaa. Se tarkoittaa sitä, että ongelmien selvittämiseen ja yhteiseen kasvuun kannustetaan.

Anglikaanisessa vihkikaavassa kysytään eräänlainen tahdotko-kysymys myös seurakunnalta. Kun puolisot ovat luvanneet katsella toisiaan, kysytään paikallaolijoilta lupausta tukea nuorta paria ja rukoilla heidän puolestaan. Sillä lupauksella on painoarvoa: vihkiminen ei ole toimitettu, ennen kuin we will on lausuttu tarpeeksi kovaa. Tietenkin kysymys on sanoista, mutta niiden taustalla on mielestäni hyvä ja rakentava ajatus. Kirkkokansa lupaa ottaa oman osansa vastuusta liiton hoitamisessa.

Kirkosta eroamisia pelätään liikaa. Suuri osa kansankirkon jäsenistä roikkuu mukaan ainoastaan totunnaisten seremonioiden vuoksi, kirkon liikkeet hidastuvat. Vihonviimeinen typeryys on se, että kirkolla on yhä monopoli hautaustoimessa. Kun ihmisen saattaminen hautaan (mieluiten ei-kovin-rumasti) ilman kirkon seremonioita tehdään hankalaksi, jäseniksi jää aikamoiset määrät kaikenlaista muutosta vastustavaa väkeä, jota kiinnostaa enimmäkseen se, että tietyistä tavoista pidetään kiinni vaikka vain tapojen vuoksi.

On siis kovin helppo alkaa miellyttää vähän kaikkia sen sijaan, että tartuttaisiin rohkeasti suolaisiinkin totuuksiin. Tapaus Koiviston käsittely oli harvinainen ja ilahduttava, koska kapitulissa uskallettiin tehdä kirkon linjauksen mukaisia päätöksiä. Ottamatta kantaa siihen, tehdäänkö Missiossa hyvää, pahaa vai molempia, on selvää, että luterilaisesta tunnustuksesta on vieraannuttu. Siitäkin huolimatta, että teologian tohtori Koivisto osaaa kyllä selittää tekemisensä tyjiin. Liperit lähtivät – kerrankin kirkossa uskallettiin sanoa sen sijaan, että pelättäisiin liikkeen kannattajien reaktioita, ristiriitoja, eroamisiakin.

Angstikipale

2007-05-05T22:02:00.000-07:00

Susienne-munmo haluaa tehdä selväksi, ettei häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima. Luultavasti Hanniina uskaltaa yhtyä aamenella, mutta silti.

Olen väsynyt miellyttämään. Olen KRISTITTY. En pidä minään menestysteologiaa tai muuta, pidän arvossa virsiä, rakkautta ja LÄHIMMÄISESTÄ VÄLITTÄMISTÄ.

Jos se on halpaa, olkoon. Aivan sama. En aio lopettaa ihmisten rakastamista, arvostamasta heitä keskeneräisenä ja keskeneräisenä olemista itsekin. Anteeksi? Ei. Kiitos.

Parantamislupausten vastuusta

2007-04-22T17:19:00.000-07:00

Erään pienen, mutta maineikkaan seurakunnan monissa videoissa neuvotaan sairaita nousemaan pyörätuolistaan tai sairasvuoteeltaan ja joissakin myös omistamaan terveyden Kristuksessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lääkityksiä jää pois uskossa yhä useammin ja useammin.

On hyvä valaa ihmisiin toivoa, mutta on väärin sysätä vastuu parantumisesta tai parantumattomuudesta ihmisten uskon tai sen puutteen päälle. Eikä mikään ole niin väärin kuin aiheuttaa jonkun kuolema typerillä neuvoilla. Luotan, että Jumala on ja jos Hän todella on sellainen kuin sanoo olevansa, meillä on Hänen tekoihinsa aika vähän sanomista tai kommentoitavaa. Vielä vähemmän luulisi olevan varaa hyppyyttää miten tahdomme vaikka Hän kutsuisikin meitä ystävikseen.

Oppi, jonka mukaan terveys otetaan vastaan uskolla ja jonka saavuttaminen vaatii ihmiseltä oman yrityksen ja pinnistelyn on kenties antikristillisen koskaan kuulemani harhaoppi. Ihmistä voidaan syyllistää loputtomasti heittelemällä natsikortteja kuten:

"Uskosi ei ole tarpeeksi vahva"
"Sairaus on demoni"
"Sinussa on sairaus, koska elät synnissä, kristitty on synnitön ja täten terve" jne.

Kristus itse ei muuten moittinut sairaudesta vaikka toki ne paransikin. Vielä älyttömämpää on vetää luonnostaan hapertuvan ihmiskehon yhteyteen henkimaailma, josta joillakin tuntuu olevan enemmän tietoa kuin evankeliumista. Onhan se tietysti paljon coolimpaa kun voi räyhätä hengistä ja henkivalloista kun mitään ei tarvitse todistaa eikä mistään sanomastaan tarvitse kantaa vastuuta, "koska kyse on hengistä". Kun opetuslapset palasivat lähetysreissultaan Jeesuksen luokse tohkeissaan siitä, että henget tottelevat heitä, Jeesus älähti asiasta saman tien:

Luukkaan evankeliumi:
10:20 Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa."

Lisäksi Hän jätti moittimatta parantuneiden uskoa tai sen puutetta, koska sukupolvi vaatimalla vaati - ja vaatii yhä - merkkejä, ihmeitä ja suurta mekkalaa. Usko ja hiljainen luottamus kun nappaa vähän sen rinnalla jos voi rukouksen voimalla saavuttaa tärinöitä, vapinoita ja kunnon heittäytymisiä. Mitä ihmeen merkitystä on kropalla, sen sairaudella tai terveydellä Kristuksen tuntemisen rinnalla? Eikö Paavalikin pidä kaikkea roskana jos vertaa Kristuksen tuntemiseen.

Olen armahdettu, mutta myös kompuroiva ihminen. Minulla ei ole varaa eikä röyhkeyttä osoitella toisia siitä, että he ovat sairaita tai keskeneräisiä. En etenkään uskalla leikkiä Jumalaa väittämällä ihmisille, että lääkitys kannattaa jättää pois. Moni uskoo tekevänsä hyvää toisille, mutta päätyy kuitenkin vain värjäämään kätensä vereen, joka ryöpsähtää lääkkeiden puutteesta ratkeavista verisuonista.

Jos jotakuta puhuttelee parantumisen hakeminen toisten ihmisten lupauksista ja puheista, siitä vain. Kunhan muistaa, ettei kyse ole evankeliumista vaan toisten ihmisten tulkinnoista vaan tyystin lihallisesta halusta kontrolloida ympärillään tapahtuvia asioita, joille voi todellisuudessa aika vähän. Jumalaa siihen ei tarvitse sotkea, Hän parantaa kenet tahtoo jos tahtoo. Toki Hän voi käyttää vajavaista ihmistä välikappaleena, mutta parantumisen lupaaminen Jumalan tahdosta mitään tietämättä ja koko kuviota näkemättä on valehtelua, kusetusta ja moraalisesti aika hemmetin arveluttavaa. Viime kädessä kaikki ovat toimistaan vastuussa itse, mutta on myös väärin johdattaa ihmistä harhaan vaikka miten hyvässä uskossa mentäisiin.

Ei tapettais ihmisiä väärään toivoon. Me emme näe koko kuviota. Emme näe parantumisten ajankohtia, emme oikeita hetkiä saati tilanteita. Joskus koko juttu selviää meille. Siihen asti voitaisiin vaikka rukoilla Jeesuksen sanoin "tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaissa", koska Jumalan tahto ja tyylitaju on meidän melskaavaa ja itsekeskeistä kompurointiamme huomattavasti parempi vaihtoehto.

Kapitulista ja Koiviston Markusta

2007-03-23T12:11:00.000-07:00

Mainostan erästä adressia. Tätä näin.

Minä, Susienne-munmo, en pidä äärikarismaattista toimintaa juuri minään. Uskon, uskontojen ja uskomusten ei tulisi romuttaa ihmistä liian suurien vaatimuksien alle, ei etenkään jos pidetään armoa missään määrin arvokkaana asiana. Minusta kapituli hoiti ja hoitaa tilanteen hyvin, rohkeasti ja perustellen ja siksi, ettei se taivu konstailuun ja pelleilyyn, arvostan.

Saas nähdä, miten tässä käy.

Syyllisyyden merkityksestä kasvussa ja uskossa

2007-03-08T05:04:00.000-08:00

Syyllisyys on inhottava asia. Ihminen tekee lähes mitä vaan välttyäkseen kohtaamasta mädännäisyyttään.

Toisaalla keskustellaan parhaillaan siitä, mitä uskoontulo on ja miten syyllisyys kytkeytyy siihen. Eräs kirjoittajista sanoo, että "tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi" tarkoittaa sitä, että tekee parannuksen syyllisyyden kokemisesta. Olen sekä samaa että eri mieltä tästä.

Rypeminen on tarpeetonta ja voimia kuluttavaa. Mutta on se myös toisinaan tarpeellistakin.

Syyllisyys nousee synnintunnosta. Ihminen tietää tehneensä väärin. Synnintunto taas on omantunnon ilmoitus siitä, että se jotenkin vielä toimii ja pelittää ja kertoo ihmiselle, että nyt ei mennyt hyvin tämä homma. Jos ihmiseltä kitketään pois synnintunto, hänestä tulee vittupää. Suokaa anteeksi suoruus, mutta näin minä sen näen. Ellei ihminen tiedosta tekevänsä väärin tai jopa väittää, ettei koskaan tee virheitä, hän sallii itsensä tehdä lähimmäisilleen pahaa ja kieltäytyy myös kantamasta vastuutaan erehtyväisenä olentona.

Jos leikitään, että sankarimme Tero-Antero kieltäytyy rehellisyydestä itseään kohtaan ja päättää elää ilman vastuuta. Hän jättää tv-luvan maksamatta, koska hänen ei tarvitse tehdä sitä, sillä hän on kristitty ja kaikki, mikä on Jumalan on tätä kautta myös Tero-Anteron omaisuutta. Hän myös käy kaupassa maksamatta ostoksistaan ja joutuu putkaan, mutta yhä sielläkin hän sanoo, ettei ole tehnyt mitään väärää ja syyttää poliiseja Jumalan voideltuun koskemisesta. Tero-Antero tiedostaa pyhässä olemuksessaan ainoastaan itsensä, hänen ylittämättömän pyhyytensä ja virheettömyytensä ja kieltäytyy mukautumasta tämän maailman menoon, koska hänen elämässään eivät vallitse ihmisten vaan Jumalan totuudet.

Fiktiivinen toverimme Tero-Antero on, frankly, kusipää, jonka kanssa en tahtoisi olla missään tekemisissä. Mutta hänpä on sitä mieltä, että hän on kuollut ja Kristus hänessä tekee nämä asiat, koska omistaa Euroopan lisäksi kaiken muunkin. Hän ei mukaudu maailmaan vaan kävelee päin punaisia ja jos auto tulee ja ajaa yli, se on minusta hänelle tyystin oikein.

Meidän ei tule mukautua tämän maailman menoon, sanoo Sana. Totta! Mutta samalla kun keisarille on annettava se, mikä keisarille kuuluu, omaatuntoa on hyvä kuunnella, ettei aiheuta kohtuutonta ärsytystä, ylimääräistä vaivaa tai mahdollisesti jopa suoranaista vitutusta kanssaihmisille. Niin kauan kuin tämä maailma ei täydellisesti noudata Jumalan valtakunnan lakeja (anna tarvitsevalle toinen paitasi, käy katsomassa leskiä ja orpoja, rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseä jne.), täällä on edes yritettävä ottaa toiset ihmiset huomioon.

Mikäli synnintunto ja syyllisyys häviävät ihmisestä, hänestä tulee nilkki, koska ei voi enää asettua toisen ihmisen asemaan. Jos uskoontulo on syyllisyyden kieltämistä täydellisesti ja kokonaan, uskoontulo ei ole hyvä asia enkä voi suositella sitä kenellekään.

Mikäli uskoontulo tarkoittaa sitä, että "niin kuin Pietari, itkee syntejään" ja luottaa Kristuksen sovitustyöhön ainoana oljenkortenaan eikä nojaa omaan ymmärrykseensä ja luota erinomaisuuteensa saati kuvittele jotenkin täyttävänsä jumalallisia mittoja ja standardeja, näkisin uskoontulon ihmisen elämää tervehdyttävänä asiana. Lisäksi jos tietää, ettei ole täydellinen ja muistaa juuri siksi kelpaavansa Jumalalle, voi kohdella lähimmäisiään armollisemmin, koska välittää itsestään samoin kuin Jumala välittää meikäläisistä:

"Olet ihan perseestä touhuinesi ja itsekkäine valintoinesi niin kuin kaikki muutkin ihmiset, kekkä täällä toisiaan teloo kaiken aikaa, mutta ei se mitään - olet rakas ja se riittää, en vedä sinua tilille virheistäsi, mutta en siksi, mitä sinä olet tai et ole vaan siksi, mitä Minä olen"

Tosin yksikään ihminen ei voi olla kristitty ja sanoa samaan aikaan olevansa täydellinen tai riittävänsä Jumalalle, täyttävänsä standardit. Sellainen ihminen ei ole kristitty vaan valehtelija, sillä Kristuksen risti on siinä vaiheessa tullut merkityksettömäksi eikä ihminen, joka ei ristiä tarvitse, ole kristitty. Omien virheiden tiedostaminen ja se, että yrittää vaikka tietää, ettei riitä ansaitsemaan pelastusta on kristityn keskeisin ominaisuus ja ainoa paikka, jossa ihminen myöntää tarvitsevansa apua on Golgata. Ihminen ei voi itse pyhittää itseään eikä muuttua edes ulkoisesti täydelliseksi ilman synnintuntoa ja syyllisyyttä. Tämä pätee muuhunkin kuin kristinuskoon, koska on universaali totuus.

moka -> itsetutkiskelu -> muutos omassa toiminnassa tai valinta, ettei muutu

Että kun pistää vihaksi kun risti tehdään merkityksettömäksi inttämällä, että uskoontulo tuntuu ihanalta, koska siihen ei liity syyllisyyden tuntemista ja että kristityn elämä on täydellisyydessä elämistä jo tässä ajassa. Raamattu ei sano tällaisesta touhusta mitään. Tuollaisten puheiden myötä Kristuksesta on tehty aikamoinen valehtelija, puhumattakaan Paavalin opetuksista siitä, että kristityn tulee aika monen kärsimyksen kautta pääsemän Jumalan valtakuntaan. Ja jos kerran Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä - Jeesus sanoo näin - niin mikä roti on kärsimyksellä ellei se paljasta meille jotain äärimmäisen oleellista kristityn luonnosta.

Ilman syyllisyyttä ei ole olemassa uskoa, luottamusta eikä myöskään muutosta kohti parempaa. Ja kristittykin muuttuu paremmaksi tässä ajassa, se on totta, mutta ainoastaan myöntämällä, ettei omin voimin pääse yhtään minnekään.

Jos nämä eräät tahot ovat asiasta eri mieltä, niin kuin ovat, ehdotan että muuttavat edes yhden hiuksistaan eri väriseksi kuin muut kun kerran meillä on mahdollisuus siihen mihin Jumalallakin - synnittömyyteen ja täydellisyyteen. Mikäli syyllisyyttä ei tunneta, ihminen ei ole ihminen. Hän on psykopaatti, jolta kaikki tunneäly puuttuu.

Ugh. Anteeksi. Kypsyttää aivan käsittämättömästi.

Tipi laukoi totuuksia.

2007-02-18T11:23:00.000-08:00

Löysinpä tuossa muuankin vihkon (Tipi-sellaisen, ah yllärien ylläriä), johon olin koonnut muutaman sivullisen ajatuksia hengellisistä. Raamattupoimintoja sun muuta. Lienen tarkoittanut vihkon joksikin elämää suuremmaksi musitikirjaksi, koska siellä ei olltu yhtäkään söhryä ja asiat oli kirjoitettu _siististi_. Tiedättehän, kun sitä ostaa uuden hienon vihkon ja sen seuraksi uuden hienon kynän ja päättää että siihen vihkoon kirjataan ainoastaan tärkeitä asioita, nätisti. Tämän vihkon kohdalla tavoitteeseen on päästy, sillä en ole käyttänyt sitä useampaan vuoteen. :D

Vihkon alussa on tylynlainen lista ärsyttäviä hengellisiä kliseitä. Muistan kun olemme kirjanneet niistä Susiennen kanssa ylös Oluthuoneella selvin päin, kun joku "vähän" väsyneen oloinen jarru istui seuraksemme ja yritti selvittää, että hän haluaisi nukkua naisen vieressä mutta ei panna. Niin justiinsa. Lista näyttää seuraavalta:

- Rukoussoolot. Tiedätte kyllä, kun asetellaan sanat rukouksessa niin pirun hienosti kun halutaan tehdä vaikutus muihin.

- "Mä jotenkin koen".

- "Eheytyminen" suureen ääneen kaikille aina. Etenkin silloin kun ei pitäisi.

- Visiot suurista järisevistä herätyksistä. Monessako kohdassa Raamattu lupaa sellaisia?

- Mikrofoniin puhaltaminen.

- Harjoitellulla rukousnuotilla hartaan näköisenä sopottaminen.

- Trendikkäiden syntien ääneen tunnustaminen. Tiedättehän. Kun menee selittämään että on vapautunut vaikka ihmisten pelkäämisestä tai jotain, ja saa sitten huomiota ja sympatiaa sillä. Toista olis mennä kokoukseen tunnustamaan, että hekumoi ajatuksella toisten puolisoista, vetää välistä seurakunnan varoja tai haluaisi toisinaan kuristaa lapsensa.

- Kiskiskis kalakalakala sonttokoro sonttokoro...

- "Me oikeen julistetaan..."

- Lasten piirustustussit, jotka eivät toimi.

Sellaisia oli tytöt ajatelleet. Kyynistä, he. Mutta se kiinnostava ja vähemmän katkera osasto oli parin sivun päässä. Olin ilmeisesti miettinyt tätäpähän käsitettä Jumalan hullut. Että mitä on olla hullu rakentavalla tavalla. Kuppurassa kerrottiin, että

Jumalallinen hulluus ei ole...

- epäjärjestystä

- järjen puutetta ja faktojen kieltämistä

- fiiliksiin luottamista ja niiden nostamista Sanan ohi

- ilmiöiden ylikorostamista ja lietsontaa

- typeräksi heittäytymistä

- asioiden selittämistä omaan "jumalalliseen" ajatusmalliin sopiviksi

- röyhkeyttä, ylimielisyyttä henkivaltojen ja ihmisten edessä.

Sen sijaan se on...

- voitto ristillä ja ristissä: mm. 1 Kor. 1:18 ja 1 Kor.2

-toivoa ja luottamusta, jos ja kun kaikki on ihan läsässä

- viime kädessä Herran salaisuus

- rohkeutta puolustaa oikeutta, joskus jopa lain kustannuksella

- armolahjojen käyttöä uskossa.

Näin muinoin. Pahus kun en muista, missä tilanteessa nämä ajatukset ovat nousseet. Pidän niitä silti jokseenkin painokelpoisina. Lisäksi olin perustellut Tipi-vihkoon hienosti, että minkä Raamatun paikkojen perusteella Maria ei ollut ns. ikuinen neitsyt, ja että eräätkin kaatuvat kaatuneiden joukkoon. Nyt lienee aika lopettaa, ennen kuin sanon liikaa. ;)

Kysymyksiä vastuusta

2007-01-12T18:48:00.000-08:00

Nyt kysytään katsomolta.
Missä kulkee vastuu puhujan ja kuuntelijan välillä?

Leikitään, että meillä on saarnaaja sekä kuulija. Muutama tosielämän skenaario esimerkkeineen:

1. Saarnaaja on terve ja kuulija on sairas
Huolimatta siitä mitä saarnaaja lavalta tahi mikrofoninsa takaa opettaa, kuulija päättelee, että on fiksua toimia tietyllä tavalla ja tekee saarnaajan puheista itselleen elämänohjeita, jotka eivät ole fiksuja. Kuulijan elämä muuttuu merkittävästi ja hän ylistää näistä epäterveellisistä muutoksistaan saarnaajaa.
Kenen on vastuu jos kuulija opettaa eteenpäin silkkaa paskaa saarnaajan nimissä?

2. Saarnaaja on sairas ja kuulija on terve
Saarnaaja hämmentää kuulijaansa puhumalla tälle silkkaa paskaa ja kuulija ahdistuu tästä. Saarnaaja saattaa antaa kuulijalleen ohjeita, jotka kuulija kokee loukkaaviksi, kuulija kyynistyy ja jättää seurakuntansa tai jää sinne penseilemään ja inhoamaan saarnaajaa. Saarnaaja julistaa kuulijalleen, että kuulijan usko on liian heikko, mutta kuulija ei usko tätä. Saarnaaja menee henkilökohtaisuuksiin, josta seuraa sanaharkka, joka satuttaa sekä kuulijaa että saarnaajaa.
Kenen on vastuu jos ihmisten välinen kanssakäyminen ajautuu syyttelyyn ja vittuilemiseen?

3. Kuulija on sairas ja saarnaaja on sairas
Näiden kahden kohtaamisen iljettävimpänä seurauksena saattaa olla, että saarnaaja saattaa todeta kuulijalle, että jätä lääkkeet pois vain, Herra on paras lääkäri. Kuulija tottelee ja muutaman kuukauden jälkeen potkaisee tyhjää luottaen yhä siihen, että Herra parantaa hänet kun kerta saarnaaja on näin hälle sanoa pamauttanut. Saarnaaja kuulee tästä, mutta ei lotkauta korvaansa tai mitään muutakaan tälle.
Kenen on vastuu jos kuulija sairastuu tai delaa puheen seurauksena?

Olen pohdiskellut viime aikoina paljon ns. puheen koettelemista. Kenellä on eväät koettelemiseen ja kenellä eväät pitäisi olla? Jos saarnaaja puhuu ihan paskaa ja joku uskoo sen, koska on esim. jälkeenjäänyt tai mielenterveysongelmainen, kekä kantaa siitä vastuun?

Hämmentävä aihe. Olisi kiva kuulla tästä mietteitä jos jokukekä tätä lukee. Ja me tiedetään, että te olette siellä. Teidät on nähty! ;)

Välitilinpurnaus

2006-12-21T10:56:00.000-08:00

Vieläpä mietin tässä koko nokia-haloota, teesitempauksia ja sitä, mikä on mennyt mätikköön. Täytyy sanoa, että ylilyöntejä on tehty puolin ja toisin.

Koiviston kuuluisat uuden uskonpuhdistuksen teesit (esim. osoitteessa http://tampere.nokiamissio.fi/) ovat itsessään asiallisia. En kuitenkaan oikein osaa ottaa vakavasti ihmistä, joka on muutaman kuukauden sisään ehtinyt äänekkäästi verrata itseään Stefanokseen, Jeesukseen ja Lutheriin. Liikkeen sisällä paasataan kirkon hajaannuksesta ja unohdetaan, että kyseessä ei kuitenkaan ole valtionkirkon tasolla mikään suunnaton tapaus. Paikallisesti merkittävä, kyllä. Monille sosiaalisesti ja hengellisesti tärkeä, varmasti. Vastuullinen, taatusti! Mutta puheet uudesta uskonpuhdistuksesta ovat mahtipontisia ja mediasirkus Koiviston ympärillä jo varsin laskelmoidun oloista.

Vaikka teesit eivät olekaan epäraamatullisia, sitä ei voine kiistää, että KÄYTÄNNÖSSÄ mission toiminta on vieraantunut luterilaisesta tunnustuksesta ratkaisevasti. Hienosti sovitellut sanat eivät muuta miksikään sitä, että kokouksissa on alettu kaataa ihmisiä tarkoituksella. Raja armolahjojen käyttöön rohkaisemisen ja tunnebuustaamisen välillä on ylitetty. Ja se on niin kovin iso sääli! Luterilaisesti tunnustaville, toimintamuodoiltaan vapaammille seurakunnille olisi totisesti tarvetta. Valitettavasti ihmiset kuitenkin tuppaavat hakeutua ääripäihin, lokeroida ja lokeroitua. Jossain vaiheessa hengelliset lieveilmiöt saavat vaarallisen paljon tilaa. Susiennen asia edellisessä postauksessa on painavaa ja hyvin surullista.

Kapituli puhuu asiaa, mutta en silti arvosta piispan pisteliästä viestintätapaa. Hengellisiä erimielisyyksiä ei ratkaista sarkasmilla, niin hurmaava taiteen laji kuin se onkin. Jos ja kun nokialaisilla saattaa olla käsitys, että valtionkirkko on kuollut ja epähengellinen laitos, kuittailu vahvistaa tätä uskomusta varmasti. Kuilu ihmisten ja liikkeiden välillä syvenee, kun toisia kohtaan ei viitsitä osoittaa kunnioitusta. Itse luovuttaisin varmasti jossain vaiheessa, jos vastapuoli kuittaisi kaiken edustamani ja ajattelemani hoh hoijaa, just joo -tyyliin. Tässä yhteydessä pilkallinen ote on erityisen vaarallinen, koska se kielii vähättelystä. Karismaattisten ääri-ilmiöiden ongelmista pitäisi keskustella rauhassa nimenomaan karismaatikkojen kanssa, koska tällöin kaikki osapuolet joutuisivat oikeasti punnitsemaan omia motiivejaan.

Markku Koivisto on todennut moneen otteeseen, että hän on huolissaan kirkosta. Hän on myös esittänyt huolelleen perustelut, olivatpa ne vedenpitäviä tai eivät. Ja huoli on taatusti myös kirkon penkissä ja kapitulissa! Siksi juuri voisi olla viisainta vastata samalla kielellä. Kertoa ihan nätisti, että mekin olemme huolissamme kirkosta näistä syistä, omistamme. Vaikka piikikkääksi käymisen kiusaus on suuri, tulisi MYÖS kirkon edustajien muistaa, että heidän linjauksensa ja päätöksensä vaikuttavat tuhansien elämään.

Jeesus-laastari mielenterveydeksi?

2006-12-14T12:21:00.000-08:00

Jeesuksen muotoista laastaria tyrkytetään usein henkiseen ahdistukseen (masennukseen, syömisongelmiin* jne.), joka parhaassa tapauksessa on vain seurausta aiemmin kiinnitetyistä Jeesus-laastareista, esimerkiksi tällaisista:

"Et vain rukoile tarpeeksi"
"Et ole tarpeeksi kiinni uskossasi"
"Muilla menee asiat huonommin"
"Sinulla on katto pään päällä, ruokaa ja ihana perhe, mitä oikein valitat?"
"Masennus ei ole Jumalasta, elämässäsi täytyy olla jotakin syntiä"
"Yritä katsoa muualle itsestäsi, sillä se paranee"
"Ylistä kielillä jos et muuta osaa"
"Ajattele lapsia Afrikassa, heillä on isommat ongelmat"

*

"Mitä kuuluu?"
"Kyllä Herra on hyvä, en anna masennuksen hengelle tilaa, hallelyyja-aammen!"
"Niin niin, mutta kuinka sinä oikeasti jaksat?"
"Kyllä Herra on hyvä, hallelyyja! Kuoletan masennukseni Hengellä, aammen, sorlo, hallelyyja, Jejsus!"

Kuulostaako tutulta? Hengellisiä kliseitä ja natsikortteja on vaikka miten paljon, usein pelataan vielä useammalla eri pakalla kerralla. Mikään ei kuitenkaan ole niin vahingollista kuin henkisten ongelmien tyhjiinselittäminen hengellisillä keinoilla.

Jumala on luonut meikäläiset hengellisiksi olennoiksi, näin uskon kristittynä ja ihmisenä. ;) Mutta Jumala on tarkoittanut niin, että ihminen on ihmiselle ihminen ja Jumala ihmiselle Jumala eikä näiden kahden tuottamia erimuotoisia tyhjiöitä sovi hoitaa toisen keinoilla. Jos terveysasemalle tulee itsemurhan partaalla keikkuva ihmisraunio, ketään ei hyödytä vertailla lääkärin ja potilaan hengellisiä kokemuksia. Samoin jos Jumalan kaipausta lievitetään keräämällä itselle tolkuttomia määriä maallista hyvää, jumaluusasemassa olevia idoleita tai ystäviä edes, kaipaus ajattoman ja itseä suuremman kanssa häiriintyy pelleilyksi.

Mikään ei ole niin vahingollista kuin yrittää selittää ihmisten välisiä asioita hengellisesti. Jos ihminen kaipaa syliä niin että niveliin sattuu, rukous saattaa olla eräs auttava keino, mutta ennen kaikkea halaus lähimmäiseltä siinä tilanteessa on sitä. Ja toisaalta, syntien anteeksiantamista rukoillessa ei välttämättä kannata tarjota hillitöntä määrää läheisyyttä tai selittelevää myötätuntoa. Tai viinaa. ;)

Ellottaa kun rukouspalvelujonossa kuulee kaikenlaista paskaa. Tai kuuli ainakin silloin kun Susienne-munmo oli vielä nuori ja väkevä. Otetaan esimerkkihenkilöksi vaikkapa kuvitteellinen, mutta ehdottoman fiktiivinen Teroantero, joka kärsii keskivaikeasta masennuksesta, paniikkihäiriöstä ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä ahdistuksesta. Teroantero päättää etsiä apua ongelmiinsa ja menee rukouspalveluun, jossa ystävällinen henkilö sanoo, ettei Teroantero usko tarpeeksi ja että masennus on vain heikkoutta, joka pitää kuolettaa uskolla. Teroantero antaa rukoilla puolestaan, mutta palaa kotiin vittuuntuneempana ja tyhjempänä kuin ennen, koska vaikka apua on tarjottu, sitä on tarjottu väärällä tavalla.

On hyvä jos ihmisellä on uskoa. Ihan totta! Mutta jos kyse on mielenterveysongelmista tai mistä tahansa muusta ihmisen kroppaan tai kuuppaan liittyvästä ongelmasta, ensisijainen paikka valittaa on terveysasema. Lääkitys ei ole läheskään niin paha kuin väärä lääkitys! Mikään ei vahingoita niin paljon kuin se, että hengellisin termein peitetään oikea kipukohta, joka odottelee henkilön sielussa tahi ruumiissa avaruusörvelön lailla esille purskahtamisen hetkeä. Usko siirtää vuoria, sano. Mutta usko saattaa myös tappaa jos on se naiivia ja aiheuttaa esimerkiksi lääkkeiden poisjättämisen verukkeella "kyllä Jumala pitää huolen minusta".

Jumala pitää huolen, totta. Mutta joku roti - ei tarvitse olla idiootti sentäs. Ja hoidettaisiin jooko henkiset henkisillä ja hengelliset hengellisillä, ettei tulis enempää näitä "masentaa, mutta mitä sitten, kyllä se ohi menee, hallelyyja"-mantroista seuranneita katatonisia tiloja ja persoonallisuushäiriöitä?

Siirak 38:1
Anna - omain tarpeittesi varalta -
lääkärille kunnia, joka hänelle tulee,
sillä myöskin hänet on Herra luonut.

38:2.
Sillä Korkeimmalta
tulee parantuminen,
ja kuninkaaltakin saa lääkäri lahjoja.

38:3
Lääkärin taitavuus
korottaa hänen päänsä,
ja hän saa ihmettelyä korkea-arvoisilta.

38:4
Herra on maasta luonut rohdot,
eikä ymmärtäväinen mies niitä vieroksu.

*Syömisongelmista: niitä on myös uskovilla. Aiheesta keskusteltiin taannoin toisaalla. Eräs kristityksi itseään nimittävä mies tosin neuvoi eräälläkin eksytysfoorumilla, että anoreksia lähtee ihmisestä rukouspaastolla. Varmasti lähtee - ja kaikki muukin. Että kun välillä korpee ihmisten rehellinen typerehtiminen, mutta vielä enemmän se, että uskon joidenkin ottavan tuollaiset kommentit tyystin tosissaan, "uskon kautta". "Syömishäiriö lähtee rukouspaastolla", hah. Joku roti, prkl. Olisipa kiva nähdä näiden anoreksiaa paastolla parantavien selittävän vainajain vanhemmille, miksi vainaja on uskonsa kautta arkussa eikä yhtään parantuneena keskuudessamme. Mutta sitä ei tule tapahtumaan, koska tuollaisissakaan tilanteissa äärikarismaatikkohihhulit eivät kanna vastuutaan, sori vaan. Vastuu sysätään kuulijalle: "ei se ollut oikeasti uskossa, koska muuten se eläisi". Jepujepu.

Miksi Susienne ei arvosta Nokia Missiota

2006-12-10T13:32:00.000-08:00

Kuuluupahan tuo Markku Koivisto naulaavan teesejä tuomiokirkon oveen ensi tiistaina.

Mitä ihmeen peliä tämä on? Odotan mielenkiinnolla sitä mitä tuosta seuraa. Itse en pidä tuollaista mekkalointia juuri minään. Miksi en arvosta Nokia Missiota pätkääkään? Tässä muutamia syitä.

Ehkä ongelmani on kaikessa radikaalissa liikehdinnässä. Tai siis onkin. Kristinuskossa ei kuitenkaan ole käsittääkseni kyse siitä, että kun toiset on itsen kanssa eri mieltä niin heittäydytään marttyyriksi ja aletaan käyttäytyä kuin muksu karkkihyllyllä. Anteeksi kun sanon, mutta tällaista karkinpuuteanemiaa on podettu kyllä avoimesti tuolla äärikarismaattisemmissa suuntauksissa. Piispa Juha Pihkala sanoi siitä hyvin 45 minuuttia-ohjelmassa kun vertasi näiden Jumala-kuvaa karkkiautomaattiin, josta saa jotakin hyvää itselleen kun toimii oikealla tavalla, painelee oikeita hanikoita.

Höpö höpö! Jumalalla ei ole mitään velvollisuutta edes pitää meitä hengissä, saati leivässä ja vielä vähemmän ihmeissä ja merkeissä. Jos tällaisia saadaan, pitäisi olla kiitollinen eikä käyttäytyä ylpeästi ja omistavasti.

Mielestäni Jumalan ei tarvitse ottaa osaa meidän temppuiluumme. Jumalan ei tarvitse olla paikalla jossakin, joka lukee illan ohjelmassa nimellä "ihmeitä, merkkejä, tiedon sanoja, parantumisia, profetointia klo 19-21". Näitä ilmiöitä on toki siitä huolimatta, onko Jumala paikalla vai ei. Niitä ei saa luvata ihmisille, koska Jumala valitsee itse, onko paikalla toteuttamassa näitä vai ei. Sitä paitsi en usko, että Jumalalla olisi velvollisuus toimia meidän käskytyksemme varassa.

Jeesus ei ole juoksupoika. Me emme myöskään ole jeesuksia. Väite "vaatikaa niin te saatte" (Nokia Mission uutislehdestä kevään puolella, hukkasin sen numeron, mutta voin tarkistaa myöhemmin jos tarve vaatii!) ei ole raamatullinen. Pyhää Henkeä ei myöskään voi säännöstellä käsien, puhalluksien tai minkään muun sellaisen ihmisestä lähtevän välityksellä. Jos sellaista tapahtuu, se tarkoittaa ettei Jumala ole Kaikkivaltias, kaikkialla toimiva ja että emme ole, elä ja hengitä Hänessä jatkuvasti. Jumalaa ei voi hyppyyttää käskemällä.

Tiedättekö, miksi jumalanpalvelus on kuitenkin nimeltään jumalanpalvelus? Jeesus itse palvelee meitä niissä, mutta ei se ole mikään reteilyn aihe, että Jeesus pesee jalkamme tai on meidän edestämme annettu ja vuodatettu ja muuta. Päinvastoin, sen tulisi antaa meihin nöyryyttä, kunnioitusta ja halun pitää turpansa kiinni Hänen käskyttämisestään. Vai miten olisi:

"Jeesus hei?"
"Niin?"
"Kuolit puolestani, eikö niin?"
"Näin tein"
"Viittisitkö vielä elämäni pelastamisen lisäksi antaa minulle kaikkea sitä maallista hyvää mitä tahdon puhtaasti lihallisin fiiliksin, noin niinku ihan sen ristin lisäksi, kun minä kerta haluan sitä, anna nyt, anna! Kun mä haluan, se kuuluu minulle!"

...

Toimimaton kärjistys, mutta tuollainen toiminta raivostuttaa minua. Ihan kuin pelastus itsessään ei riittäisi mihinkään vaan pitää inttää vielä muuta päälle. Sitä paitsi kaiken parantumishypetyksen päälle Nokia Missio on repinyt vielä jonkin kummallisen ajatuksen siitä, että nuoria pitää varustaa lopun ajan taisteluun erillisessä Sotakoulussa. Hyvä on - Jeesus neuvoi meitä olemaan valmiita ja kertoi, että vastustaja on paha ja inhottava, mutta onko tällainen täysin tarpeellista? Jeesus ei opettanut meitä parantamaan ihmisiä varjollamme. Jeesus ei opettanut myöskään puhumaan kielillä yhtä aikaa eikä muutakaan sellaista epäjärjestyksellistä. Jeesus ei opettanut meitä myöskään tulkitsemaan kieliä assosiaatioon perustuvalla toiminnalla. (Kaikki tuo löytyy täältä.) Paavali sanoo, että epäjärjestys saa meidät vaikuttamaan hulluilta, mutta sitähän tuolla tunnutaan haluavankin. "Jumala pitää huolen hulluistaan" toimii perusteena mille tahansa nauruherätykselle.

En hyväksy kaatamista, joka tuntuu olevan Nokia Mission kokousten huipennus. Jumala ei tahdo Raamatussa missään kohtaa kaataa vaan päinvastoin nostaa ylös, antaa vahvat jalat. Ja jos Pyhä Henki on tuolla tavalla säännösteltävissä niin se ei ole silloin kaikkialla vaikuttava PH vaan se on tavallinen henki, joka ei ole kiinni Kaikkivaltiaassa. En edes vihjaa vaan sanon, että kyseessä on joko puhtaasti psyykkinen kaatumisesta saatava adrenaliiniryöpsähdys tai sitten rehellinen pahishenki.

Sori.

Ja jos tällaisia teesejä kuten:

-varjolla parantaminen on hyväksyttävää ja tervettä opetusta
-Jumalan on tehtävä meidän tahtomme eikä päinvastoin
-Jumalan velvollisuus on antaa meille haluamamme asiat, ilmiöt ja tiedon sanat kun me sitä haluamme
-kaatuminen mainitaan Raamatussa ja toimii juuri tällä tavalla
-Pyhä Henki on ihmiskäsin ja -puhalluksin säännösteltävissä
-kimpassa kielilläpuhuminen on hyvä asia
-epäjärjestys ja sekavuus on hyväksyttävää ja jopa toivottavaa
-Jumalan on annettava meille meidän asettamissamme kellonajoissa asioita jne.

alkaa ilmestyä minun kirkkoni oveen, voin luvata suuttuvani olan takaa ja edestä. En siksi, että olisin periaatteesta eri mieltä vaan siksi, että tuolla touhulla ei ole enää mitään tekemistä evankeliumin kanssa vaikka termistö on samaa. Eikä tuota oppia saa sopimaan Raamatun kanssa linjaan vaikka miten pusertaisi. Se, että Koivisto purkaa angstiaan kirkkoa kohtaan tekemällä lutherit on minun mielestäni marttyyrihenkistä, turhaa ja ylpeää käytöstä. En sano, että Markku olisi sitä, hänen käytöksensä ei vaan ole minusta kristillistä nytten. Sori.

Whinettämisen sijaan voisin rukoilla Markun ja Mission puolesta. Ärsytti tuo teesiasia vaan niin järjettömästi. Anteeksi angsti. Mikä minä olen tällaisista asioista narisemaan kun en itsekään elä niin hyvin kuin voisin. Herra armahda! Ja ennen kuin kirjoitatte tuohon kommenttilootaan, että olen saatanasta ja kauhea niin muistuttaisin vielä, että kyse on vain minun mielipiteistäni, jotka saavat kaikin mokomin olla erilaiset kuin teidän. Oli vain hyvä saada ajatuksia tekstin muotoon.

Hyviä vointeja ja parempaa mieltä toivoo Susienne-munmo, kaikesta huolimatta varmaan ihan mukava ja rauhallinen ihminen vaikkei siltä aina tunnukaan :)

(Lähde tuohon teesiasiaan ja moneen muuhunkin tässä mainittuun on siis täältä.)

Kaadetaan pöytiä!

2006-11-23T10:12:00.000-08:00

Minä en vihaa tarpeeksi. Siitä on 4,5 vuotta, kun olen viimeksi ilmaissut kiukkua. Silloinkaan minulla ei mielestäni ollut lupaa siihen. Meni hyvät sukkahousut paskaksi.

Elelin muinoin hyvin tiiviisti karismaattisessa seurakunnassa. Olin siellä töissä, tein vapaaehtoishommia, lauloin, näyttelin, siivosin, ja kaikki ystäväni olivat siellä. Ja siinä ajassa oli totisesti paljon hyvää! Sai palvella toisia ja käyttää lahjojaan. Saattoi mennä seurakuntaan kuin kotiin ja aina siellä oli joku, jonka kanssa juoda kahvia ja jauhaa paskaa ja rukoilla. Toisinaan sai jopa hyvää raamattuopetusta. Mutta, mutta! Ne karismaatikkonaisten tavat!

Minulle ei suoranaisesti sanottu, ettei kristityn ole sopivaa suuttua. Mutta sanaton opettaminen onnistui kyllä tehokkaasti. Täytyy olla sävyisä ja rauhallinen. Etenkin miehet juoksivat suunnilleen pöydän alle piiloon, jos jotakuta suututti ja turhautti. Ja siinähän sitä oppii olemaan rauhallinen ja nätisti, antamaan aina vain tilaa toisille, sivuuttamaan itsensä kokonaan. Sanomaan että voi hyvin, kiitos, vaikka joku olisi juuri ollut ajamassa itsestä ulos keksittyjä henkivaltoja. Siinä vain saattaa käydä niin, että kiukku, joka pitäisi paukoa ulos, kääntyy sisään.

Naisen on kyllä soveliasta tilittää sielunhoidon nimissä aina vonkumiseen ja säälin hakuun asti. Sellainen ei vain ollut minun tapani. Tuntui turhauttavalta, kun esimerkiksi kotiryhmissä muut aina huomattiin, heitä lohdutettiin ja kuunneltiin mutta minua ei, kun en itkenyt ja tilittänyt ihan noin vain. Lopulta sitä kyllästyy kaipaamaan empatiaa jota ei ole ja päätyy aina ajattelemaan "kypsästi", analysoimaan, mikä nyt oikeastaan harmittaa ja kenelle pitää antaa mitäkin anteeksi. Mutta jos ei saa kiukustua rehellisesti, ei voi antaa rehellisesti anteeksikaan. Sellainen on hurskastelua.

En minä sitä sano, että pitäisi alati huutaa tai vetää turpiin ihmisiä, jotka ovat loukanneet. Mutta jos Jeesuskin kaateli ohi mennen pöytiä, eikö opetuslapsien olisi sopivaa korottaa joskus ääntään ja potkaista vaikka limpparipulloa? (On hauskaa potkaista suutuspäissään tyhjää limpparipulloa. Se lentää hienosti Kino-Palatsin salin kattoon.) Ja luottaa siihen, etteivät ystävät sen takia hylkää. Sitä patoutuneen turhautumisen ja raivon määrää, joka toisinaan ihan haisee. Ilmankos karismaatikkonaisista ainakin joka toisella tuntuu olevan syömishäiriöitä ja suunnattomia itsetunto-ongelmia.

Rikkinäisten rakkautta

2006-10-12T04:58:00.000-07:00

Toisinaan tunnen olevani toivotumpaa seuraa Setan bileissä kuin seurakunnassa.

Provo? Ei oikeastaan.

Vaikka kuulun itse ns. valtaväestöön, olen muutaman rakkaan ihmisen kanssa ja ansiosta tutustunut vähemmistöväkeen. Muutamia kertoja olen päätynyt alan pirskeisiin, ja muutenkin viettänyt aikaa tiiviissä inheteroryhmässä, tai oikeastaan useissa. Ehkä suututan omiani, ehkä minua kehotetaan tekemään parannus pilkkaajien kanssa istuksimisesta, mutta uhmakkaasti väitän, että seurakunnilla voisi olla opittavaa monenlaisilta yhteisöiltä. Siis myös akateemisten cityhomojen.

Tiedän, että kaikenlaisissa porukoissa tulee känää ja ongelmia, ja että olen tarpeeksi ulkopuolisena saanut ns. kermat päältä. Osa kokemastani ystävällisyydestä voi olla vieraskoreutta. Mutta se ei ole oleellista – nyt puhun ainoastaan niistä tunteista, joita vieraaseen ryhmään astuminen nostattaa. Se on usein vähän outo kokemus, oli kyseessä seurakunta, työpaikka tai joku muu. Millaisista asioista ilo ja hyväksyminen nousee?

- Olen tervetullut vieraiden ihmisten juhliin. Minua tervehditään ja nimeni muistetaan.
- Kuulumisiani kuunnellaan.
- Ihmiset kertovat minulle itsestään kyräilemättä ja teeskentelemättä.
- Kanssani lasketaan leikkiä.
- Kenelläkään ei ole valmiita kuvitelmia siitä, kuka ja millainen olen.
- Kukaan ei tule esittämään kaavamaista kysymysliutaa, jonka perusteella minua arvioidaan. (vrt. Millä päivämäärällä tulit uskoon, missä seurakunnassa, no onkos se nyt sopivaa, joko puhut kielillä, milloin oletkaan menossa naimisiin…)
- Hyvät puoleni huomataan ääneen.
- Heikkouksiani kunnioitetaan hienotunteisuudella.
- Kristillistä vakaumustani arvostetaan ehdoitta. Siitä saatetaan kysellä myönteisessä ilmapiirissä.
- Ajatuksiani kunnioitetaan ylipäätään. Niistä voidaan keskustella kinaamatta ja saarnaamatta.
- Minua ei suljeta ulos keskustelusta.
- Minut hyvästellään ystävällisesti. Sanotaan että oli kiva tutustua, toivottavasti nähdään myöhemminkin.

En toki väitä, etten olisi kokenut seurakunnissa lämpöä ja hyvää oloa. Ympyröistä riippuen, toki! Mutta valitettavasti hengellisissä yhteisöissä, joissa on kovasti kirjoittamattomia sääntöjä ja keskittynyttä henkistä ja hengellistä valtaa, voi jäädä todella yksin ja turvattomaksi. Omien dissaamisten naamioiminen Jumalan sanoiksi on tosi vaarallista. Kenties siksi olen kokenut inhimillistä lämpöä setalaisten, sekopäiden, yksinäisten ja eksyneiden keskuudessa. Syntinen lepää seurassa, jossa kukaan ei yritäkään kuvitella olevansa toistansa parempi.

Kenkäparisuhteista ja kiireestä

2006-09-25T10:37:00.000-07:00

Tapanani ei ole kirjoittaa komentelevia blogientryjä sinä-muodossa. Siksi pyydänkin etukäteen anteeksi, ja kehotan kaltaisiani imperatiiviallergikkoja vaihtamaan sivustoa suosiolla.

Minua on toisinaan kismittänyt tiettyjen miestyyppien kohtuuton naisenpuutetilitys. Sellaista on liikkeellä erityisesti herätyskristillisissä piireissä, mikä on kurjaa. Ei soisi ihmisiä kasvatettavan ylivarovaiseen asenteeseen ja vanhapiika/vanhapoikakomplekseihin, joita aletaan potea täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Etenkään, kun siihen pahimmassa tapauksessa kasvatetaan kurttuinen ilme naamalla ja asetellaan oman sanat sievästi Jumalan suuhun.

Minä en ole kaikki maailman naiset. Olen toki aina oikeassa, mutta mielipiteeni ovat silti minun. Niihin on suotavaa luoda kriittinenkin silmäys ja pitää se, mikä hyvää on.

Tilittäjille ja eromankujille, jotka poraatte oudoillekin naisihmisille sitä kuinka exänne ei ymmärtänyt teitä. Teille tyly totuus: Tuo toimintatapa herättää ainoastaan sääliä. Jos se on teitä miellyttävä ratkaisu, valinta on omanne. Sori.

Tietenkin yksinäisyydestä saa puhua. Saa sanoa, että kaipaa kumppania. Jos leikit coolia ja etäistä ja olet olevinasi jotenkin hard to get, kukaan ei uskalla eikä osaa vastata toiveisiisi. Epätoivo on kuitenkin luotaantyöntävää.

Erotilitys ei ole kovin kunnioittava tapa aloittaa keskustelu uuden ihmisen kanssa. Sellainen asettaa toisen heti kättelyssä kiusalliseen asemaan. Tilittämällä naisenpuutettasi osoitat kiinnostusta ennen kaikkea omaan epätoivoosi, et niinkään siihen naiseen. Teet hänestä riistaa sen sijaan, että tutustuisit hyväntuulisesti, haistelisit ilmapiiriä ja avautuisit enemmän sitä mukaa kuin luontevalta tuntuu.

Puolison pakonomainen skannaaminen on inhottavaa sekä itselle että ympäristölle. On vaikea vapautua ja nauttia elämästä kun pitää hoputtaa itseään ja Jumalaa että anna mulle puoliso nyt heti äkkiä, joo, se on toi tai toi, ja onhan toikin sinkku ja toi. Illanistujaisissa tehdään sunnilleen luetteloa läsnäolevien naisten nimistä ja ammateista. Ei ihme jos kaikkia osapuolia stressaa.

Kuulin kerran, että seurakunnassani pari poikaa oli suunnilleen vetänyt nuortenilloissa käyvien tyttöjen nimiä listasta yli että toi on liian nuori, toi on varattu, toi on selkeästi hidasälyinen, joo. Jäljelle jäi sitten yksi nimi, tyttö, joka ei ollut liikaa eikä liian vähän mitään. Minun nimenihän se oli. Hip hei. Ei menty naimisiin.

Harrastuksissa ja omassa elämässä on kaksi vahvuutta. Ensimmäinen on se, että niissä tapaa ihmisiä. Toinen ja tärkeämpi on se, että tekemällä itsellesi mieleisiä asioita ruokit omaa persoonaasi. Kehität ehkä joitakin taitoja, innostut, saat uusia ajatuksia. Ja se juuri tekee sinusta kiinnostavan. Se, että jaksat paneutua johonkin ja sinulla on muitakin intohimoja kuin naisenmetsästys.

Minulle ainakin on tosi tärkeää, että miehellä on joku oma juttu, olkoon se mikä tahansa. Olen pari kertaa joutunut jumalaksi Jumalan paikalle, toisen elämän keskipisteeksi väärällä tavalla. Se on tosi ahdistavaa. Haluan kyllä tulla rakastetuksi ja kunnioitetuksi monin tavoin, mutta en silti voi olla kenenkään elämän tarkoitus. Kukaan ei kestä sellaista vastuuta. Jos vääntäydyt naisen perässä vaikka merimiessolmuun, ei se ole rakkautta. Riippuvuutta ehkä.

Sain kerran sähköpostia mieheltä, jonka olin tavannut jossakin hengellisessä tilaisuudessa ehkä kerran. Mies varmisti, etten ollut pahoillani hänen yhteydenotostaan, ja kun en ollut, sain häneltä oikeasti ainakin 8 A4-sivun verran yksityiskohtaista selostusta hänen koko elämästään. Ihan kaikesta. Lapsuudenkodista, psyykkisistä ongelmista, uskoontulosta, teinivuosien seksuaali-identiteetin hakuvaiheesta. Ihan vieraalle ihmiselle. Tosi tarkkaan. Hän toivoi välillemme kehittyvän jonkinlaisen suhteen, mutta kiinnostukseni toppasi tuohon sepustukseen.

En minä tasapainottomuutta pelkää. On sitä omassakin perstaskussa pari diagnoosia. En vain tiennyt, miten tuon tyypin kanssa olisi pitänyt kommunikoida. Yksi maili, eikä minulla ollut häneltä mitään kysyttävää. Hän ei edes puhutellut minua sepustuksessaan, oli kuin hän olisi monistanut sitä ja lähettänyt kaikille mahdollisille uskoville sinkkunaisille. Ehkä olikin.

Jos tapaat jonkun mukavan tyypin ja käyt hänen kanssaan silloin tällöin vaikka kahvilla, alkaa todennäköisesti jonkinasteinen supattelu. Yritä sulkea siltä korvasi. Jos seurakuntasi vanhimmisto tai muut ”hengelliset auktoriteetit” (hyi mikä ajatus) tulevat lypsämään yksityiskohtia tapaamisenne laadusta tai hääaikeista, muistuta ystävällisesti, että kyseessä on yksityinen asia, josta haluat puhua oma-aloitteisesti ajallaan. Jos stalkkaus jatkuu, suosittelen harkitsemaan seurakunnan vaihtoa. Intiimit asiasi eivät kuulu kenellekään.

Sinun on hyvä tiedostaa, millaista kumppania toivot. Sinulla on lupa odottaa ja vaatia jotakin! Itse tein teininä virheen siinä, että lähdin minuun ihastuneen miehen matkaan, koska hän oli kristitty ja ok. Ystävällinen. Yritti olla jonkinasteista herrasmiestäkin. Mutta, mutta, mutta. Hän ei ollut yhtään minun tyyppiäni. Hän sanoi, että puhun liian hienoja. Että hän ei tajua minua. Olin 17-vuotias lukiolainen! Enkä tosiaan mikään Mensan kunniajäsen. Mitä hienoja sellainen voi puhua ylipäätään? Ja kun satun olemaan vähän vilkas ja kovaääninen, mies kuittasi että ”sun pitäis olla lesbo”. Voitte kuvitella, miten mairittelevaa heteroteinin on kuulla sellaista - sulhaseltaan. Lisäksi tiesin jo silloin, etten todennäköisesti halua koskaan omia lapsia. Mies halusi, eikä asiasta saanut puhua. Se oli kuulemma painostamista. Okei, pointti tuli varmaan selväksi: Mies oli kiltti ja kiinnostunut minusta. Siihen ne yhteiset tekijät loppuivatkin. Mutta minä idiootti olin kihloissa melkein vuoden ja koin kauheita omantunnontuskia kun jätin ”kunnon miehen”. Se oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu. Meillä on lupa toivoa ja odottaa jotain siltä ihmiseltä, jonka kanssa aiomme elää. Kuten, että meillä on hänen kanssaan jotain yhteistä.

Ei silti ole järkevää koota 20-kohtaista listaa unelmakumppanin ominaisuuksista, visualisoida kuvaa hänestä ja miettiä, millaisessa ympäristössä haluaisi puolisonsa tavata. Listaaminen kun voi viedä huomion niin, että se paras ja rakastettavin tyyppi meneekin ohi. Häntä ei ehkä tule huomanneeksi, kun tukka olikin eri pituinen kuin sillä leikekirjaan piirretyllä unelmaprinsessalla. Tai kun se leikekirjaprinsessa harrastaa ikebanaa, ja tuo elävä tuossa tykkää origamiasta. Kannattaa antaa itselleen, toiselle ja Jumalalle mahdollisuus käyttää mielikuvitusta. Elämän parhaat asiat ovat usein sellaisia, joita emme ihan osaa odottaa.

Nyt aion sanoa inhottavasti suoraan: on asioita, joissa omalle karismaatikkokasvatukselle kannattaa viitata kintaalla. Missään muualla kuin vapaissa seurakunnissa en ole tavannut 19-vuotiaita tyttösiä panikoimassa, kuinka he eivät varmasti ikinä löydä ketään. Tai naisenkipeitä poikia, jotka tilittävät puolitutuille kahvilassa, kuinka heillä on ongelmia masturbaation kanssa. Hellitetään vähän! Seurustelulle ei ole olemassa partituuria. Kun toinen ihminen on sopiva ja olette valmiita, ikä on täsmälleen oikea. Sitä ei ole yhtään liikaa tai liian vähän.

Ei myöskään kannata odotella näkevänsä toisen pään päällä vilkkuvia valoja (se olisikin pelottavaa, tiedä mikä humanoidi olisi kyseessä) tai kuulevansa puolison nimeä joltain vuorenhuipulla lootusasennossa töröttävältä gurulta. Jumala siunaa ja johdattaa. Luultavasti Hän kuitenkin toivoo, että olemme puolison valinnassa mukana omalla tahdollamme, emmekä vain säntäile epämääräisten kokemuksien perässä.

Rakkaudelle kannattaa antaa tilaa ja aikaa: vaikka harrastaisi sokkotreffejäkin, ei sitä auta tehdä naama norsun**tulla väkisin. ”Harkitun järjestelmällisen karsinnan ja kolmivaiheisen poissulkuprosessin sekä kuuden viikon koeajan jälkeen olen päättänyt rakastaa Pauliinaa”. Jos on tuuria matkassa, näillä konstein voi kyllä löytää hyvän kumppanin. Valitettavasti hyvä on parhaan pahin vihollinen.

Yksinäisyys ja puolison kaipuu on iso juttu. Olen kipuillut ja tulen kipuilemaan sen kanssa itsekin. En siis ole mikään meedio sanomaan, miten avioliitto saadaan kestämään. Toivon kuitenkin, että nämä ajatukseni herättelevät huomaamaan jotakin, ehkä tuntemaan vähemmän pakkoa ja enemmän vapautta myös rakkausasioissa. Ajattelemaan tarkemmin, mikä onkaan toinen ihminen – ei pelkkä potentiaalinen puoliso, vaan joku hyvä tyyppi jonka Jumala on luonut ainutkertaiseksi ja johon voisi olla nastaa tutustua jos juttu lähtee luistamaan.

Rukoillaan vaikka porukassa Isän tahdon tapahtumista elämässämme ja liitoissamme, olivatpa ne jo solmittuja tai vasta edessä, hamassa jossakin.

"Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille".

Mekkalaa ylistämisestä ja rehellisyydestä

2006-08-08T15:33:00.000-07:00

"Vapaa oon, soikoon kiitokseni Sinulle
Vapaa oon, soikoon ylistyksein Sinulle
Jeesus, rakastan vain yksin Sua"

"Herra, Sua mä koroitan"

"Sä yksin oot ruokani ja juomani"

Täytyy sanoa, että toivoisin noiden olevan totta omassa elämässäni. Näin ei kuitenkaan ole, ei läheskään aina. Toivoisin, että Jeesus olisi minulle kaikki kaikessa, mutta yhä useammin havaitsen, että moni muu asia, ajatus ja ihminen menee Hänen edelleen. Havaitsen sen siksi, etten uskalla väittää olevani minkään sortin hyvä tai kelpaava hihhuli vaan olen mitä olen, raadollinen molopää, jonka ainoa osaamisalue on kompuroiminen.

Rovasti Olavi Peltolan sivuilta löytyi tällainen tunnustus:

Oi, Herra Jumala, joka olet rakkauden lähde, ja olet meitä rakastanut iankaikkisella rakkaudella. Sinä pyydät meiltä kokonaista sydäntä. Minun täytyy taas tunnustaa, etten ole rakastanut sinua yli kaiken enkä lähimmäistäni, niin kuin itseäni. Olen siis rikkonut sinun pyhän tahtosi ja ansainnut kuoleman. Mutta rakas Poikasi on minun syntieni tähden kuollut ja minunkin puolestani kaiken vanhurskauden täyttänyt. Opeta minua Henkesi kautta tämä uskomaan. Anna minulle uusi sydän, joka sinua rakastaa, kiittää ja kunnioittaa! Amen.

Tuo voisi olla lähempänä elämääni, siis jatkuva armoon takertuminen ja siinä roikkuminen, koska omilla ansioilla ei paljon kehtaa reteillä. Minulla ei ole uskoa siirtämään yhtään mersua tuohon pihaan, saati että saisin aikaiseksi edes sinapinsiemenen verran uskoa. Tuo on ylistykseni, että Jeesuksen takia kelpaan, enkä siksi, että "askel askeleelta käymme, maata haltuun otamme, rukoukset aseenamme sortuu muurit edestämme alas alas alas". Minusta ei ole ottamaan haltuun yhtään mitään muuta kuin asenteen haluta Herraa ottamaan haltuunsa kaiken. Enkä osaa sitäkään ikinä pyytää ajoissa, tunnustettakoon se.

"Tähän pimeään loukkoon pyydän Kristusta hetkeks viipymään
vaikkei pyhien joukkoon mua ikinä hyväksyttäiskään
Kyllä syntinenkin veisata saa, huutaa avuksensa Vapahtajaa
-siksi laulan ja siksi veisaan"

Löytyn Jaska oli joskus karismaatikkoaikoinani suurimmin minua ärsyttävä muusikko. Eipä tuo ylempi lainaus paljon imartele menestysteologin (sitä nimittäin olin) ajatusta siitä, että ihminen on kokonansa hyvä, koska uskomme Jumalaan, joka on kokonansa hyvä ja täydellinen. En pitänyt siitä, että Löytty puhui syntisistä - pyhiähän me olimme emmekä muuksi voineet muuttua. Hyi että. Nykyään tuo lainaus tulee mieleeni melkein joka päivä ja aina vain pienempänä uskallan Herran eteen mennä. Hän on sentään taivaassa ja minä täällä, joten eipä paljon tartte mellastaa sitä, miten kova muija olen uskossani.

"Olen pilkannut sinua, kävellyt sinusta pois". (A.W. Yrjänä) Miten inhottavaa on todeta, ettei ole yhtään kummoinen kristitty. Toisinaan miettii, lieneekö kristitty lainkaan kun jatkuvasti vaan kompuroittee ja mokaa eikä vaan osaa tehdä mitään oikein! Tällaiseen vaivaan suositellaan usein ylistystä, jonka tarkoitus on "viedä meidät taivaallisiin" ja antaa meille uutta voimaa ja rohkaisua.

Luin äskettäin opetusta, jossa sanottiin, että me olemme voittaneet pahan. Hetkinen - luulin, että se oli Jeesus ja että meidän osamme on tässä ajassa ottaa vastaan pelastus, ettemme kuolisi synteihimme. Siinä, että Jumala lähetti Jeesuksen meille, SIINÄ on aihetta kiitokseen ja ylistykseen. Ei siinä, miten mahtavia "käveleviä pikkujeesuksia" me yritämme olla tässä ajassa, jossa meistä ei paljon tomua kummempaa tule. Ja hyvä niin. Ystäväni sanoo aina, että ainoa, mihin tomu pystyy on pölinä eikä meiltä muuta vaaditakaan. Toisaalla kyllä tunnutaan neuvovan ihmisiä opettelemaan varjolla parantamista ja ties mitä muuta soopaa, mikä ei liity kristinuskoon millään tavalla. Ylistäminen on yksi näistä "trimmattavista" asioista, joista Hanniinakin kirjoitti.

Ja mitä puhetta tämä on:

"Levyllä mukana [esiintyjien nimet] ja yleisöä täynnä oleva Nokian torstai-ilta. Erilaisin ja voimakkain äänite. Tunnetut solistit, mahtava Nokian ylistysryhmä, vahva kuoro laulaa keskellä virvoittavaa herätystä; tämä on kuuntelukokemus, jota et voi ohittaa. Mitä mahtaakaan tapahtua kuulijoissa Markku Koiviston lukiessa synninpäästön Herra armahda -kappaleessa tai hänen uskonrukouksensa sairaitten puolesta Hän parantaa -kappaleen yhteydessä."

(Näin Nokia Mission myymän Lauluja herätyksen keskeltä -äänitteen luonnehdintatekstissä.)

Kirjoitin tähän kappaleen verran angstia, mutta päädyin kuitenkin vain lihavoimaan tuosta lainauksesta minua ärsyttävät kohdat. Niistä sopii päätellä mitä tahtoo. Joskus on parempi pitää päänsä kiinni jos ei voi sanoa mitään hyvää mistään.

Eräs väärä profeetta sanoo usein, että uskovan ihmisen ei pitäisi laulaa mollivoittoisia kappaleita. Hän sitten perustelee sen millä perustelee. Aion kuitenkin itse pitäytyä niissä lauluissa, joissa sanoma on kohdallaan Raamatun kanssa vaikka sävel olisi minkälainen vonkuna. Haluan pyrkiä rehellisyyteen vaikka se tekisi kipeää, ja ikävä kyllä en voi sanoa rakastavani Jeesusta yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäni. Mutta tässä vaeltamisessa juju onkin siinä, että haluaa rakastaa vaikkei osaa. Ei meillä paljon muuta olekaan.

Minusta tässä on enemmän ylistyksellistä sisua, vapautta ja rehellisyyttä kuin yhdessäkään noista aivan alun lainauksista:

"Vanno, rakkaani
että et muuta haluaisikaan
kuin likaiset käteni
Eihän minulla ole muuta annettavaa
Tunnet häpeäni"

(Ehkä tekijä yllättää jonkun teistä, mutta lukekaahan koko lyriikat täältä.)

Ylistäminen on tärkeä osa kristityn elämää, mutta ei hei tehtäis sitä pöyhkeillen ja ei hei kuviteltaisi, että vaikka meillä on Kristuksen kautta oikeus ja vapaus mennä Isän eteen esittämään asiamme ja volinamme ja kiitoksemme niin meidän pitäisi tehdä se mahdollisimman näyttävästi ja teatraalisesti.

Eikä hei tehtäis siitä ylistämisestä evankeliumia suurempaa kekkuloimista, jolla voi kätevästi näyttää toisille, miten suuria Hengen miehiä ja naisia tässä ollaan kun uskalletaan huutaa ja laulaa ja itkeä ja heittäytyä päälteen. Rukous voi paljon kun se on harras, ei kun se on äänekäs vain siitä syystä, että sellaiseen on totuttu ja koska "menestyvät seurakunnat tekevät niin".

Herra, armahda meitä. Opeta meidät rehellisyyteen vaikka se tekisi miten kipeää. Valehtelu ei sovi yhteen ylistyksen kanssa. Anna meille rehellisiä lauluja. Kiitti. (Anteeksi pitkä ja vuolas postaus, yritetään jatkossa tiivistää ja tsempata.)

Kivien heittelyn perusopinnot ja ehdotus

2006-08-04T12:42:00.000-07:00

Leegiolla oli tuossa hyvä formaatti tähän opastoimintaan, joten terveisiä - koitan tätä muotoa kans. Piti kirjoittaa aiheesta humoristisemmin, mutta olen niin pahalla tuulella nyt, että angsti huutaa veemäistä asettelua.

(Anteeksi, kirjoitan tätä todella vihaisena, joten sopii varautua kärjistykseen.)

Johdatus lähimmäisenrakkauteen eli

Kivien Heittely For Dummies

1) Valitse joku, joka tekee syntiä

Tämä on sikäli yksinkertaista, että kaikki tekevät syntiä paitsi muuan tunnettu profeetta, joten häntä ei saa ottaa mukaan laskuihin. Tässä ilkeässä oppaassa keskitytään nyt kuitenkin kanssauskovien avoimeen loukkaamiseen, joten valitse sopiva uskova hyökkäyksesi kohteeksi. Valitse siis kuka tahansa eteen tuleva kohde, helpoimmalla kuitenkin pääset jos valitset jonkun selkeästi julkisyntiä tekevän.

Julkisyntejä ovat esimerkiksi:

-tupakointi
-alkoholin käyttö
-avoliitossa asuminen
-kiroilu
-paljastava pukeutuminen
-homous/tyttöpusujen antaminen (paitsi poskipusumaissa)
-luterilaisuus
-tanssiharrastus
-pervojen juttujen kertominen

jne. keksi itse lisää, vaikka uusiakin (niiden ei tarvitse perustua Raamattuun)

2) Varmistu siitä, että peität itsessäsi kaiken näkyvän synnin

Kivien heittely aka. toisten tuomitseminen ei onnistu helposti jos joku tunnistaa sinussa jotakin syntiin viittaavaa. Tupakoi/ryyppää/runkkaa siis salassa, että viestisi menee paremmin perille. Jos sinussa havaitaan jokin synti niin kerro, että olet vapaa siitä ja että syyttäjä ei saa koskea Jumalan voideltuun, koska siitä seuraa kuolema.

3) Valitse sopivan muotoinen kivi

Kiukaassa on aika hyviä. Ellet omista saunaa, käytä herttaisia lauseita, jotka loukkaavat ihmistä nimenomaan hänen henkilökohtaiseen suhteeseensa Jumalan kanssa. Hyviä ovat esimerkiksi:

"Et voi olla uskossa kun [lisää julkisynti tilanteen mukaan], maailma on vienyt sinut, olet tuhon oma"

"Pidätkö itseäsi uskovaisena?"

"Jumala ei kuule syntisiä, Jumala ei kuule sinua, Jumala vihaa sua"

"Tajuathan, että olet matkalla helvettiin kun teet noin? Viis armosta, sinun tekosi ovat sitä suuremmat kumminkin" jne.

4) Odota heikkoa hetkeä

Muserra kanssauskova sillä hetkellä kun hän vaikuttaa heikoimmalta. Esim. stressin täyttämän viikon jälkeen on hyvä iskeä. Pidä huoli siitä, että hymyilet, sillä muuten sinua voidaan syyttää kylmäksi. Ellei hymy auta, huuda.

5) Ota tukeva ote kivestä ja heitä

Kannattaa tähdätä rintakehään tai päähän. Voit säestää toimintaasi kertomalla, ettet suostu ehtoolliselle "tuollaisten syntisten" kanssa ja lisätä, että rukoilet hänen tulevan uskoon joskus.

VAROITUKSEN SANA!

Mikäli päätät joskus tehdä parannuksen kivien heittelystä, vaihda maisemaa. Nöyrtyminen on vihoviimeinen niitti, älä missään nimessä myönnä olleesi väärässä. Älä myöskään ole rehellinen tai haikaile totuutta, nimittäin totuus tekee vapaaksi.

Mitä EI kannata paljastaa:

-sitä, että oikeasti sinäkin teet syntiä
-sitä, että kadehdit toisia ihmisiä ja haluat niiden tavaroita itsellesi
-sitä, että kuolaat ihan samalla tavalla kadunmiehiä/-naisia kuin muutkin
-sitä, millaista törkyä itte etsit netistä tai ostat postimyynnistä
-sitä, miten typerästi menettelet ihmissuhteissasi
-sitä, että anteeksipyytäminen on sinulle yhtä vaikeaa kuin muillekin
-sitä, että et itsekään aina vaan osaa
-sitä, että olet ylpeä, rakkaudeton ja tyystin tonttu
-sitä, että osoittelet toisia saadaksesi huomion pois omista virheistäsi
-sitä, että sinäkin tarvitset armoa, rakkautta, huomiota, tunnustusta ja välittämistä
-sitä, ettet osaa olla hyvä ystävä, puoliso, vanhempi, uskova tai työntekijä
-sitä, ettet osaa rakastaa
-sitä, ettet rakasta Jeesusta koko sydämestäsi etkä aina edes halua yrittää
-sitä, ettet ole ollut ystäviesi tukena kun he ovat tarvinneet sinua
-sitä, että olet ollut pihi
-sitä, että samoin kuin kaikki muut, sinäkin haluat valtaa
-sitä, että hurskaus on vain kuori - oikeasti olet peloissasi ja epävarma

Tärkeimpänä: älä milloinkaan myönnä olleesi väärässä, tehneesi syntiä tai virheitä. Se saattaa merkitä, että tarvitset Kristusta!

(Peräkaneetti: onko meidät uskovat todella kutsuttu jeesustelemaan toistemme yli! Mikä hemmetti siinä voi olla, että katsomme oikeudeksemme heilua hirsi silmässä toisten roskia noukkimassa, koli koli, I'm a LUMBERJACK and I'm okay! Ja miksi meillä on tarve osoittaa niitä toisten silmissä olevia hirsiä! Mikä oikeus meillä on yleensäkään sanoa toistemme elämästä mitään, me emme tiedä, miten paljon toiset rukoilevat tai ovat rukoilematta. Se, että ei soitata hyvistä teoista torvea edellään ei tarkoita sitä, ettei tekisi toisille mukavia asioita tai rakastaisi Jeesusta. Se, että melskaa siitä, paljonko on lahjoittanut rahaa ja minne on mennyt mikäkin sohvakalusto taas ei tarkoita sitä, että tietäisi yhtään mitään armosta, uskosta tai rakkaudesta.

Jos vaikka katsottaisiin peiliin ja sitten eteenpäin ja pidettäisiin huoli omista synneistä eikä tunnustettaisi toisten tekoja ja tekemättä jättämisiä - se ei ole rakkautta nähnytkään semmonen! Pyydän anteeksi inhottavaa postaustani, en kirjoittanut sitä siksi, että olen tullut loukatuksi vaan siksi, että muistaisin, miten en tahdo itse enää toimia. Olen puhunut toisille ihmisille todella korkealta joskus nuorempana kun olin neitsyt, absolutisti ja karismaatikko. Olen sama ihminen yhä (tosin naimisissa ja kaukana absolutistista), toivon ja rukoilen, että Herra muuttaa minua, hienoa jos on muuttanut jo edes vähän. Ihminen nostaa itsensä hirmu herkästi Hyvän Uskovan Jalustalle vaikka yhdenkin hyvän teon tehtyään. Se on hiton inhimillistä ja hiton lihallista. Tämän takia Jeesus sanoo, että toisen käden ei tarttis välttis tietää siitä mitä toinen käsi tekee. Miksi siis kerromme hyvistä teoistamme toisillemme, mutta pahoista emme? Aivan - koska se on ylpeyskysymys. Uskon, että suurin osa inhottavista asioista johtuu ylpeydestä.

Tarvitsemme rehellisyyttä myös niissä pahoissa asioissa. Ja siksi pitää lopettaa kivien heittely. Siksi pitää opetella rakastamaan, rakastamaan ja rakastamaan. Muuten ei mistään tule mitään. Jatkamme kasvuamme ylpeiksi veepäiksi ellemme myönnä, että hirsi silmässä tässä heilutaan toisille pätemässä, ja shofar soi edellä jos jotain hyvää tulee joskus tehtyä. Meidät on kutsuttu rakastamaan toisiamme, ei hyväksymään syntiä tietenkään, mutta rakastamaan ihmistä eikä heittelemään sitä kivillä vain siksi, että syyllistymme eri asioihin kuin se. Tai samoihinkin. Mutta siitä kivien heittelystähän meidät tunnetaan, ikävä kyllä. Jos vaikka tehtäisiin jotain asialle?

Terveisin Susienne, jolla on varmaan koko tukkikämppä tukkijätkineen silmässä rohkeen kokosia tukkejaan uittelemassa)

Angstia valehtelusta ja eksytyksistä

2006-08-03T13:22:00.000-07:00

Etenkin karismaattisissa piireissä puhutaan herkästi "väkevästä eksytyksestä". Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ellet ajattele samalla tavalla kuin minä, olet menossa suoraa päätä helvettiin ja olet väärässä ja muuta herttaista, rakkaudellista ja epäylpeää.

Raamattua vastaan sotivat kuitenkin mm. seuraavat ajatukset:

"Uskova ei koskaan sairastu" (vrt. Paavalin sairaat työkaverit)

"Olemme käveleviä pikkujeesuksia" ("Ei palvelija ole herraansa suurempi")

"Kaikki ihmeet ovat Jumalasta" (vrt. taikurit Egyptissä)

"Uskova ei laula surullisia lauluja" (Psalmithan on aina niin jollygoodtohkeita, eh?)

"Isä Meidän -rukous on opetettu ennen Jeesuksen kuolemaa, ei meidän tarvitse pyytää syntejämme anteeksi, koska se on vanhan liiton rukous" (Daa, Jeesuksen oli pakko opettaa asioita ennen kuolemaansa, sattuneesta syystä.)

"Uskova ei tee syntiä, koska uskova on synnitön" (Eipä vissii tee - jos sanomme, ettei meissä ole syntiä niin mitä me teemmekään?)

jne.
Onhan näitä.

Monet - meikä-Sue mukaan lukien - ovat sitä mieltä, että karismaattisuus ja voitelukeskeinen menestysteologiarilluttelu on eksytystä. (mm. David Wilkerson puhuu tästä, tässä muuten loistava artikkeli aiheesta.) Joka makuun siis löytyy ihmisiä, jotka ovat väärässä ja eksytettyjä. Tässä "osoittelussa" en ole siis itse yhtään sen parempi kuin muutkaan asiansa puolesta kiihkoilijat. ;)

Eräs raivostuttavimpia eksytyksiä on Jumalan nimissä valehtelu ja "evankeliumin puolesta taisteleminen" pikku liioittelulla. (Olemme puhuneet tästä aiheesta Hanniinan kanssa paljon ja toivonkin, ettei se suutu kun kitisen tästä aiheesta vähän ennakkoon. ;) Toivon Hanniinan kirjoittavan joskus aiheesta yleisemmin ja laajemmin, se kun on parempi sellaisessa kuin minä.) Olen syyllistynyt tähän liioittelutouhuun ja suoranaiseen "uskon ja evankeliumin eduksi valehteluun" itsekin, mutta toivon uskaltavani jatkaa sittemmin löytämälläni raadollisen rehellisellä linjalla myös tulevaisuudessa.

Olemme vääntäneet esim. synnittömyydestä, torontolaisuudesta, sen alkuperästä ja eksytyksistä Sanajaeks... siis Sana ja Ylistys -seurakunnan foorumilla vaikka miten monta vuotta, toisinaan vielä ihan hyvässä hengessä. Siellä pärjää jos ei provosoi eikä luota ihmisten lukutaitoon. Opillisesti kyseinen seurakunta edustaa lähes kaikessa täydellisesti vastakohtaa sille, mihin itse uskon tai en usko. Sivuille tulee jatkuvasti uusia videoita ja uusia artikkeleja ties millaisista ihmeistä ("Tässä videossa laihdutaan Jumalan voimasta kilotolkulla"), joita tietenkään ei sovi kyseenalaistaa tai arvioida, koska sellainen on kiellettyä. Jos erehtyy kyseenalaistamaan niin bannia tulee heti. Mikäs siinä, heidän fooruminsahan se on.

Siellä on keskusteltu myös paljon parantumisista ja parantumatta jäämisistä. Eräs sellainen tapaus on tässä. Naisen ystävät vahvistivatsekä netmissionin keskustelufoorumilla että S&Y:n foorumilla, ettei hän oikeastaan parantunut ja oikeastaan hän käyttää nykyään taas laseja. Ketju poistettiin kokonaan S&Y:ltä - tietysti.

(Ymmärrän kyllä, että rilleihinsä tottuu. Ei siinä, minen varmaan siirtyisi rilleistä pois vaikka näkö palaisi normaaliksi kun nämä on niin kivat. Ehkä kyse on tuossakin tottumuksesta? Kuka tietää.)

Siis mitä ihmettä? Onko meillä uskovilla oikeus valehdella Jumalan nimissä ainoastaan jääräpäisyyttämme puolustellaksemme? Ja valehtelua tuo on - jos on luullut parantuneensa, silloin on luvallista sanoa, että jaaha jätkät, nyt tuli kuulkaa virhe - luulinpa parantuneeni, mutta saattoipa olla ihan psyykkausta se, on rillit taas päässä minulla EIKÄ SIINÄ OLE MITÄÄN PAHAA, koska siinä ollaan rehellisiä. Jumala näkee tällaiset asiat ja jotkut oppitunnit, joita saamme nähdä ja kokea ovat hyödyllisiä.

Edellisessä postauksessa Hanniina kertoi teeskennelleensä kielilläpuhumista. Jep - sama laulu täällä. Lisäksi omallatunnollani on vuoden 2000 heinäkuun kokoussarja Tampereen Saalemilla. Siellä oli Suzette Hattingh ja hän puhui niin vakuuttavasti, että uskoin todella polveni parantuneen kun lähdin sieltä ja ellei se olisikaan parantunut niin "ainakin se, että nostin käteni kun kysyttiin parantuneita on voinut toimia todistuksena jollekin paikalla olleelle tuntemattomalle, että Jumala parantaa, joten olen toiminut oikein joka tapauksessa". Halusin uskoa, halusin nostaa käteni osoitukseksi siitä, että olin todella parantunut Jumalan voimasta. Todellisuudessa ainoa asia, joka siinä sitä kättä merkiksi nosti oli - Herra suokoon tämän anteeksi minulle - haluni olla hyvä uskova toisten silmissä. Halusin näyttää, miten suuri uskoni oli kun olin parantunut. Onko tämä harvinaista? Ikävä kyllä ei.

Kuvitellaan äärimmäisen askeettinen jumalanpalvelustilanne, jossa ei ole juurikaan ylimääräisiä tekijöitä ylikuormittamaan aisteja, mutta kuitenkin tarpeellinen määrä virikkeitä pitämään ihmisen hereillä ja tolkuissaan*. Verrataan sitä kokoukseen, jossa salamavalot räiskyvät, valot paahtavat, musiikki soi liian lujaa ja savupommeja räjähtelee lavan etuosassa. Voi käydä huonosti (saattaa kiinniottajilta kärvähtää kulmakarvat!), mutta etenkin siinä saattaa joutua hengellisen manipuloinnin uhriksi. Minulle kävi niin Suzetten kokouksessa, koska "tunsin Pyhän Hengen" kun Suzette puhalsi mikrofoniin niin että raikui. Se sai minut valehtelemaan kanssauskoville ja paikalle tulleille ei-uskoville. Hyvä minä! Hävettää.

(*Toisaalta tarpeeksi lujalla äänellä päästään askeettisissakin oloissa esim. tähän, ei millään pahalla. Joskus tulevaisuudessa olen arvioiva tuon videon derrenbrown-puolta, mutta täytyy ensin lukea aiheesta enemmän.)

Mikäs sen ovelampaa kuin naamioida eksytys valkeudeksi, pimeys valoksi! Jos olisin sielunvihollinen (hassu ajatus!) niin en kai olisi niin typerä, että osoittaisin toimintaani, että HEI, TÄSSÄ ON EKSYTYS, TÄMÄ ON SELKEÄSTI SAATANASTA. Eihän se silloin eksytä. ;)

Sellainen on kuin sahaisi oksan, jolla istuu. Ei - oveluus on se juttu. Ei sielunvihollinen ihan tyhmä ole, ja vaikka se onkin Jeesuksen voittama niin kyllä se silti saa valitutkin eksymään jos vaan yrittää tarpeeksi ovelasti.

Näitä "pieniä liioitteluja" on nähty nyt ihan liikaa. Ainahan se Suuri Herätys ja ne Suuret Parantumiset on jossain muualla, eikö? Siellä luullaan, että ne on täällä meillä, Jossain Muualla.
Jumala tietää kaiken, Jumala tuntee kaiken. Uskon, että Jumala myös tietää parhaiten, joten Hänen kunniaansa ei lisää se, että joku tulee uskoon toisen uskovan valehtelun seurauksena. Totuus on aina paras ratkaisu. Silloinkin vaikka kekään ei parantuisi tai saisi kieliä. Se on silloin tarkoitettu niin, valehtelu ei siinä kohtaa Jumalaa paljon hyppyytä.

Entä jos Jumalalla on hieno suunnitelma, jonka menemme ihan itse sössimään sillä kun alamme tehdä näitä ihmeitä mukamas Hänen kunniakseen? Eksytämme itsemme ja toisemme emmekä usein herää edes siellä metsän siimeksessä käpyjä potkiskellessamme siihen, että olisimme voineet valita myös totuuden puhumisen rehellisen hengellisen kusettamisen sijaan.

Puhuttais totta. Itsellä olisi parempi olo kun ei tarttis muistaa, mitä on valehdellut kenellekin ja Jumalakin voisi toimia ihan niin kuin Hän lystää. Ja luettais sitä Raamattua eikä keksittäis omia oppeja. Ihmisen keksimät opit on yleensä syvältä vaikka miten kuorruttaisi ja friteeraisi ja voitelisi.

Luetaan se käyttöohje kans.

2006-07-16T05:11:00.000-07:00

Minusta on hassua, että niin monissa seurakunnissa opetetaan paljon armolahjoista, rukoillaan sellaisia, itketään jos ei ole saatu niitä armolahjoja joita on haluttu – mutta ei sitten millään huolittaisi niitä Jumalan itsensä antamia ohjeita, joita armolahjoihin liittyy. Niin monta kertaa on täälläkin nostettu esiin se aivan suorasanainen Sanan paikka, jossa kerrotaan, että kokouksessa pitäisi puhua kielillä yksi tai kaksi kerrallaan ja selitys sitten kans, kiitos. Ja jos selitystä ei ole niin sitten turpa kiinni, ihan siis oikeasti, ja rukoilet iteksiin Jumalalle, koska silloin rakennat itseäsi etkä seurakuntaa. Ja mieluummin ne viisi ymmärrettävää kuin tuhansia hurmoskielen sanoja. Mutta ei: kuorossa kalkattamiseen suorastaan kehotetaan. Ylistyksenjohtaja on sitä voidellumpi, mitä kovemmalla äänellä hän huutaa. Voideltu millä? Lidlin margariinilla?

Mikä, MIKÄ noissa jakeissa on niin vaikeaa ymmärtää? Aina tämä kysymys kierretään. Sanotaan, että kielillä puhuminen rakentaa ihmistä itseään. Niin, joo. Näin on. Sitten? Itseäänhän piti rakentaa hiljaa, Jumalalle puhuen. Tai sitten sanotaan että kyllä sen sitten joku toinen kielillä kalkattaja tulee selittäneeksi, kai. Mutta kun käyttöohjeessa sanottiin jotain ihan muuta!

Jumala ON rauhan ja järjestyksen Jumala, koska Hän sanoo niin. Jotkut syrjäyttävät tämän ajatuksen, koska kuvittelevat sen olevan jotenkin ristiriidassa yliluonnollisten armolahjojen, parantumisten sun muun kanssa. Mutta kun se ei ole. Ihmiset saattavat varoa armolahjojen käyttöä lieveilmiöiden pelossa, tai unohtaa kaiken kohtuuden syöksymällä hurmahenkiseen tohinaan. Mutta Jumala ei luonut pelkkää mustaa ja valkoista. Hän on tarkoittanut armolahjat käyttöön, rakentamaan ihmisten suhdetta Häneen ja myös toisiinsa. Siihen ei tarvita hurmosta ja huutoa, vaan kuuliaisuutta ja rukousta.

Samoin on kummallista, että edelleenkin opetetaan jotain käsittämätöntä ”kielillä puhuminen kuuluu kaikille”-oppia. Eikä kuulu. Raamatussa seisoo harvinaisen selvästi, että yhdellä on yksi armolahja ja toisella toinen. Sitten vedotaan siihen yhteen jakeeseen, jossa Paavali sanoo että olishan se ihan rokkia jos kaikki puhuisivat kielillä. Ja unohdetaan se, miten sama lause jatkuu pilkun jälkeen: Vielä mieluummin soisin teidän kaikkien profetoivan. Tätä seuraa tietenkin melko seikkaperäinen selostus profetian koettelemisesta. Siis ei nenäliinalla huiskimisesta vaan koettelemisesta. Sekin käsky tuppaa unohtumaan, kun korskeita sanoja toistelee tarpeeksi suuri Jumalan mies, jonka jokaisen sanan täytyy olla erehtymätön totuus, koska viime vuonna sen kokouksissa 14 036 ihmistä nosti räpylää.

Oikeastaan tällainen toiminta on käsittämättömän röyhkeää. Että ihminen kehtaa mennä sanomaan Jumalalle että hei, toi armolahja kuuluu mulle, anna se mulle nyt heti! Ja *jos/kun se saadaan, niin ei käytetä sitä Herran antamien ohjeiden mukaan, vaan pulputetaan ja hankkiudutaan transsiin. Jess! Hienosti!

*(Monet muuten teeskentelevät puhuvansa kielillä. Karu totuus. Valitan. Olen tehnyt niin itsekin.)

Jos minä saan lahjaksi vaikkapa nyt pesukoneen ja jätän käyttöohjeet lukematta, kenen on vika, jos tulee sähköisku ja turpaan? Mennäänkö silloin syyttämään lahjan antajaa pikapermanentista? Ei mennä. Tai jos mennään niin ollaan kyllä aika idiootteja.

Raamattu ei kerro, kuinka opetuslapset menivät keskenään huoneeseen ja alkoivat opetella että no niin, Pietu, teputas nyt tuosta varjoinesi ja katsotaan, josko Juutaksen kihti paranisi. Mennään hei tähän kaikki riviin ja kerrotaan sitten, miltä kenenkin varjon kosketus tuntui! Ei. En usko että siellä rumpattiin ja tsempattiin ulos otollisimpia paranemisfiiliksiä. Pietarin varjo ei parantanut siksi, että hän olisi trimmannut sitä seurakunnassa. Se paransi, koska Jumala halusi toimia niin, ja Pietari oli kutsulle kuuliainen. Ei se ole vaikeaa. Vaikeaa on hyväksyä se, että meillä on erilaisia armolahjoja, ja ne on tarkoitettu monenlaisiin tilanteisiin. Vaikeaa on olla arvottamatta itseään ja muita sen perusteella, miten näkyvästi kukin lahjojaan käyttää.

Kummallisinta on, että tällaista perin omavaltaista Raamatun tulkintaa harrastetaan erityisesti niissä yhteisöissä, jotka korostavat olevansa fundamentalistisia. Sellaisia siis, joissa Raamattu otetaan todesta kirjaimellisesti ja kokonaisuutena. Höpö höpö. Juuri nämä edellä mainitut ja yleisesti hyväksytyt käytänteet ovat niitä ”isien perinnäissääntöjä”, joihin takertumisesta ”virallisia” kirkkokuntia niin syytetään. Sanotaan, että kirkko on lihallinen ja ignoraa käytännössä tärkeitäkin opinkohtia. Mutta sitä ei suostuta näkemään, että armolahjojen käyttäminen ilman niihin liittyvien ohjeiden noudattamista on tasan yhtä lihallista kuin esim. avoliiton hyväksyminen. Se on ihmisen intressien mukaista, ei Jumalan. Ihminen haluaa saada huomiota ja kokea jopa joukkosuggestiota. Tietyllä retoriikalla, dramaattisella rukouskielellä ja suurieleisellä, korostetun hurskaalla käytöksellä saa kyllä haluamansa.

Massahysteria on addiktiivista. Siihenhän isojen urheilutapahtumien ja stadionkonserttien vetovoima perustuu. Valitettavasti nykymuotoiset kristilliset tilaisuudet tarjoavat mahdollisuuden ihan samaan. Erona on vain se, että Jumala, toisin kuin David Beckham tai Sting, on näkymätön ja kaikkivaltias. Jalkapallohuligaani tai Shakira-fani tietää kyllä olevansa huvittava ilmestys, mutta on sitä silti, koska tykkää siitä. Mutta kun transsihakuinen käytös laitetaan Pyhän Hengen piikkiin, kysymys on pilkkaamisesta. Siksi olisi syytä olla aralla tunnolla ja katsoa, ettei tule käyttäneeksi Jumalaa humaltumistarkoituksiin.

Oltaisiin rehellisiä, hei. Järkeä saa käyttää ja mielipiteensä lausua, mutta hengellisessä opetuksessa ei mikään voi olla oleellisempaa kuin sen erottaminen, mitä Raamattu tosiaan sanoo, ja mikä taas on ihmisen tulkintaa asiasta. Jos selitämme Sanaa tyhjiin oman aivoittelumme perusteella, meidän täytyy tunnistaa se itse ja vastata siitä.

Raamattu ei ole salakieltä eikä sen ymmärtämiseen tarvita kryptologin taitoja. Kyllä Jumalan tahto on kerrottu siellä ihan selkokielisesti, eikä sitä parane lähteä rassaamaan.

Pika-avioliitoista

2006-07-06T12:26:00.000-07:00

Leegio pohdiskeli nostalgiapostauksessaan mm. herätysliikkeissä ilmenevää tapaa mennä hirmu äkkiä naimisiin. Postauksessa sanotaan mm. näin:

"Osataan sitä myös nuoremmissa herätysliikkeissä; niin monet uskovaiset nuoretparit astelevat alttarille hädin tuskin täysi-ikäistyttyään. Tyttö saa prinsessapäivänsä ja suku miespolvet yhteen liittävän juhlan, joka huipennetaan Jumalan siunaukseen. Lapsia syntyy muutaman vuoden sisällä, parikymppiset hyppäävät suoraan nykyisten kolmikymppisten elämänvaiheeseen, ja elämää eletään onnellisina siihen saakka, kun kriisi tulee ja yllättää, jos tulee ja yllättää."

Miten totta! Susienne-munmokin tuntee lukuisia ja taas lukuisia pariskuntia, jotka ovat vain muutaman avioliittovuoden jälkeen päätyneet eroamaan ketkä mistäkin syystä, yleisimpänä selityksenään "se ei vain toiminut". Mistäköhän se mahtaisi johtua jos toista ihmistä ei tunne lainkaan tai sen kanssa on mennyt naimisiin hirmu äkkiä kun on ollut tarve leikkiä kotia? Hyvin usein syynä on ollut myös pettyminen seksiin. On menty kiireellä naimisiin, että päästään "välttämään haureellinen elämä" ja jostain kumman syystä intoa ei enää sitten piisaakaan. Ikävän monet keskustelupalstat pursuilevat ahdistuneiden nuorten vaimojen vuodatuksia siitä, etteivät he ole tällaista halunneet mutta kun piti mennä nopeasti naimisiin. Pika-avioliitto on siitä huono asia, että siinä vaiheessa arki ei ole vielä astunut suhteessa kuvaan ja ollaan ihastuttu (rakkaudesta puhutaan vasta piiiiiiitkien aikojen jälkeen, oikeasti) siihen haavekuvaan, joka toisesta ihmisestä on rakennettu kun kaikki on vielä niin ihanaa ja täydellistä.

En sano, että kaikki avioerot johtuisivat siitä, että on menty liian nopeasti naimisiin vaan että alttarille juostaan herkästi hurskain ja väärin motiivein. Tietenkään en tarkoita sitä, että häitä pitäisi lykätä hirmu pitkälle tulevaisuuteen vaan sitä, että se ihminen, jolle sanoo "tahdon" on hyvä tuntea siinä alttarilla seistessään. Avioliittolupaus on lupaus yrittää rakastaa toista ihmistä myötä- ja vastoinkäymisissä. Lupaus yrittää, mutta silti lupaus.

Miksi minusta tuntuu siltä, että pika-avioliitot ovat erityisen suosittuja juuri karismaattisissa piireissä, ja että siellä myös kipuillaan enemmän avioliittoasioiden kanssa kuin muualla? Odotetaan sitä vilkkuvaa valoa kenen tahansa ihmisen pään yläpuolella jo 12-vuotiaasta lähtien, että tuossa on elämäsi rakkaus, nai se. Ja seksi on hirveä tabu, seurustelevia pareja kyylätään jatkuvasti, että paneekohan noi ja parhaassa tapauksessa mennään vielä latelemaan niille "tiedon sanoja", että hei teidän pitäisi nyt mennä naimisiin kun muuten haureuden henkivalta Iisebel tulee ja pilaa teidän elämän ja siinähän sitten vedätte siunaukset pois avioliitostanne.

Inhottavaa sanoa, mutta kaikki tuossa esitetyt esimerkit ovat täyttä totta - näin siellä toimitaan, ainakin joissain piireissä. Niissä, joissa itse pyörin oltiin vielä astetta ilkeämpiä. Minullekin tultiin toisinaan "profetoimaan" ties mitä ja esitettiin "tiedon sanoina" valtavan loukkaavia paljastuksia, jotka kuka tahansa yhtään Derren Brownia ihaileva osaisi sanoa ainoastaan pukeutumisen tai käytöksen perusteella. Tumpula sanoi sen hyvin:

"Tarpeidemme ja toiveidemme ristiaallokossa on tärkeintä tietää itse. Jos et tiedä, mitä haluat sinulle voidaan syytää ratkaisuksi mitä vain. Toisaalta saatat syöttää itsellesi vastauksia, jotka aiheuttavat pahaa oloa niin itsessäsi kuin muissa. Ja niin kauan kuin emme ole tietoisia omista haavoistamme, haavoista joita aiheutamme muille, me jatkamme samalla tavalla. Siirrämme omia arpiamme tietämättämme, ehkä haluamattamme muihin ja he voivat ottaa ne arvet ilolla vastaan."

Miten totta tuokin on! Samoin nämä "tiedon sanojen" latelijat tunnistavat joskus toisissa ihmisissä sen, mistä itse ovat rikkinäisiä. Minä olen kristitty. Lisäksi väittäisin olevani hyvä ihmistuntija ja sen takia hoksaavani toisista ihmisistä herkästi asioita, muttei minulle tulisi mieleenkään vapauttaa itseäni satuttamisen vastuusta vetoamalla, että "Pyhä Henki sanoo näin" jos tunnistan toisessa ihmisessä jotakin sellaista, josta on sanottava ääneen hänelle enkä välttämättä pidä reaktiosta. Sellainen toiselle suoraan sanominen pitää sitä paitsi tehdä kahden kesken eikä seurakunnan edessä, saati rukouspalvelussa.

Olin aikanaan hirmu ihastunut erääseen poikaan, josta tultiin profetoimaan minulle, että tuo on sinun tuleva aviomiehesi. Mitä enemmän mietin sitä tilannetta nyt, sen hyväksikäytetympi olo minulle tulee. Ihastukseni häneen oli päivänselvä asia, jota ei voinut olla minusta huomaamatta. Silti tiedän, että elämä sen miehen kanssa olisi ollut hirvittävää helvettiä jos olisin todella saanut sen, mitä rukoilin silloin niin kiivaasti ja luottavana - hänet. Aviopuolisoni on niin paljon enemmän kuin se mies olisi ikinä pystynyt olemaan, lisäksi puolisoni ja minä tunsimme toisemme alttarilla ja tuosta miehestä en tiedä yhtään mitään vaikka juttelimme vuosien ajan jatkuvasti. Emme kysyneet oikeita kysymyksiä. Hän sanoi aina, että sitten kun hänen rouvansa löytyy, "naimisiin on mentävä äkkiä että pääsee paneen". Niinpä niin. Minun mieheni pyrki seurusteluaikana - ja pyrkii yhä - ymmärtämään minua ja rakastamaan minua. Emmekä me menneet naimisiin "haureuden välttämiseksi" vaan siksi, että avioliitto on pyhä asia ja Jumalan asettama yksikkö ja koska tunsimme toisemme ja rakastamme toisiamme siitäkin huolimatta.

En tiedä, saisiko toisten liittoja dissata noin, ei varmaankaan, mutta olen huolissani siitä, että seksi on yhä tabu joissakin kristillisissä piireissä. Enkä liioin pidä siitä, että ihmiset tulevat luokseni itkemään pettymystään avioliittoon. En siksi, että olkapään kastuminen toisen kyynelistä ärsyttäisi, väsyttäisi tai ahdistaisi (päinvastoin, on hyvä itkeä kun itkettää) vaan siksi, että monesti sosiaaliset paineet pakottavat toisiinsa kiintyneet ihmiset naimisiin liian aikaisin (useimmat 18-vuotiaat eivät ole kypsiä avioliittoon) ja saattavat heidät pettymään parisuhteeseen, jonka hoitamiseen ei saada eväitä kahden kuukauden seurusteluajassa. Sitten harmitellaan ja itketään sellaisia asioita kuin että seksi ei olekaan kivaa, se ei tunnukaan niin hienolta, pika-avioliitto maistraatissa harmittaa kun isot häät olisivatkin olleet ihan hauskat nyt kun miettii, toinen ei korjaa astioita pöydästä, toisen halailu ärsyttää, maailman ihanin ihminen vieressä kuorsaa ja äiti ja puoliso eivät tule lainkaan toimeen jne.

Uudelleen avioituminen on mahdollista. En uskalla ottaa kantaa siihen, miten järkevää se on. Oli miten oli, siinä vierellä on toinen ihminen eikä nalkkiin saatu seksikone tai automaattinen tiskimasiina. Kun tietää, että tuossa se nyt on niin naimisiin vain, mutta minusta pikaisesti solmitut liitot ovat osoitus enemmänkin kärsimättömyydestä kuin rakkaudesta. Rakkaus on KÄRSIVÄLLINEN. En sano, että joka ainoa nopeasti avioitunut pari on tehnyt niin "päästäkseen paneen". Monet ovat. Ja ympäristökin kärsii seurauksista. Minusta se on hirmu harmittavaa.

Aiheesta voisi angstata vaikka kuinka, mutta koitan säästää lukijoita. Teitä on muuten hirmu paljon! Anteeksi kun päivitys on viipynyt.

Ehdotus maailmanparannukseksi

2006-05-14T17:58:00.000-07:00

Siitähän meidät kristityt tunnetaan, että vihaamme toisiamme ja puremme minkä ehdimme ja jos meillä on mahdollisuus puhua toisistamme pahaa tai hyväksyä lähimmäisen lyttääminen, teemme sen ilomielin.

Vai kuinka sen piti mennä?

Tuntuu, että usein kristittyjen välisessä kanssakäymisessä tärkeintä on olla oikeassa. Harmillisen usein kuulemme toistemme pyytävän anteeksi tai kysyvän, mitä toinen on oikeasti tarkoittanut jos vaan on mahdollisuus nykäistä papu nenään. Useinkaan ihmiset eivät tarkoita sanoa pahasti, ja jos tarkoittavat niin sen kyllä huomaa. Miksi siis pyrimme ymmärtämään toisemme väkisin väärin?

Tunnistatko tämän: "Tuo ei ole puhunut minulle pitkään aikaan, se varmaan inhoaa minua vaan eipä haittaa - se on ylpeä ja typerä!" Tai tämän: "Jotenkin hahmotan mitä yrität sanoa, mutta minua ei kiinnosta syystä siitä että minulla on kiire selittää oma mielipiteeni, joka on tietysti oikea, enkä siksi viitsi edes yrittää ymmärtää mitä jankkaat siinä". Minä tunnistan, ikävä kyllä, enkä ainostaan niin, että näen sitä itseni ulkopuolella vaan valitettavasti myös sisällä. Yksikään seurakunta ei ole täydellinen, yksikään ihminen ei ole täydellinen. Samalla sitä täydellisyyttä odotetaan seurakunnilta ja lähimmäisiltä kun omassa silmässä heiluu Espoon kokoinen hirsi. Herttaista, eikö? Ja tässäkin on taas hieno osoitella toisia osoittelemisesta. Jiihaa, omaa lehmää ojasta pingertäessä...

Kunpa me ihmiset uskaltaisimme kohdata toisemme niin kuin uskallamme kohdata Jumalan: avoimina, tällaisinamme, heikkoina ja osaamattomina, ja siten täydellisenä maana Jumalan kasvattaa hyvää ja puhdasta keskeneräisenäkin. Vaan kun sen tietää, että jos lähimmäiselle tunnustaa synnin, joka todella hiertää ja rasittaa ja uuvuttaa niin siitä saa kuulla viimeistään silloin kun sen ihmisen kanssa tappelee seuraavan kerran. Tarkoitukseni ei ole lietsoa kyynisyyttä vaan todeta, että olen väsynyt sellaiseen ja haluan aloittaa itsestäni tämän naiivin maailmanparannuksen.

Haaveilen yhteisöstä, jossa olisi tilaa olla surullinen ja iloinen, olisi niitä, jotka iloitsevat iloitsevien kanssa ja niitä, jotka kävisivät katsomassa leskiä ja orpoja. Mutta toisaalta - enhän minäkään niin tee. Vaan ainahan se on jonkun toisen homma, eikö niin. Jonkun toisen, ei minun.

Kunpa Kristuksen ruumis eli meikäläisistä vatipäistä koostuva outo yhdistelmä eri virheitä olisi täydellinen jo nyt, kunpa me olisimme toisillemme enkeleitä emmekä demoneja. Minusta tuntuu, että usein
menemme seurakuntiin samoin kuin muuankin kiljuva jalopeura -
tappamaan ja tuhoamaan. Entä rakkaus? Entä vapaus? Repimäänkö Kristus on meidät vapauttanut? (Hmm. Tämän asian puolesta olisin melkein valmis paastoamaan. Vaikka tietystihän sekin olisi jonkun muun homma kuin minun.)

Kristus tahtoo, luulen, että uskallamme avata sydämemme Hänelle, mutta myös toisillemme. Sydämessä lie paljon hyvääkin. Miksi sitä ei siis voisi laittaa seurakunnassa käyttöön?

Lienee totta, että minun pitäisi ensin luopua katkeruudestani ihmisiä ja heidän lyömiään haavoja kohtaan. Auttakoon siinä Jumala, joka tietää hyvin tarkasti, minne mikäkin mustelma on lyöty. Niin kauan kun en itse muistele niitä, Jumalalla lienee aikaa ja mahdollisuus (mihinkäs Hän minun mahdollisuuksiani) parantaa niitä. Ajallaan voi kasvaa haavojensa kanssa sopuun, mutta kivulle ei koskaan tule immuuniksi, luulen.

Mikä olisi oikeampi? Sitä en tiedä. Kukaan ihminen tai mikään seurakunta ei ole täydellinen, ei hyvä, ei kaunis eikä todellakaan Herran mielen mukainen. Entä sitten? Niin kauan kun meiltä löytyy uskallusta mennä silti, rakastaa silti, uskoa silti, haluta hyvää silti, jatkamme kasvamista kohti Jumalan tuntemista ja Jumalan täydellisyyttä. Ja entä jos ei löydy? "Ristin luona pohja kestää" siitä huolimatta vaikka itsestä ei löytyisi hiventäkään hyvyyttä vaan ainoastaan puruvoimaa. Siitä kai armossakin on kyse, että armahtaa kun on itse tullut armahdetuksi, eikä unohda armahtaa myös itseään.

Hyväksyttäiskö toisemme? Ja vaikka itsemmekin? Tässä Susienne-munmo on matkalla sinne vaikka ei oikein tiedä, millaista tietä pitäisi kulkea, mutta onneksi jokaisen askeleen kohdalla voi päättää, tekeekö oikein vai tekeekö niin kuin on helppo tehdä.

Takaisin luontoon, eiku juurille

2006-03-25T11:39:00.000-08:00

Parin viikon aikana olen ollut rasittava nostalgiapelle. Milloin en selitä maanisesti, puran energiaani lenkkeilyyn. Ja lenkillähän ajatellaan kaikenlaista. Viimeksi kelasin puolihaikeasti bändiaikojani, vaikka ne silloin elettyinä tuntuivat raskailta. Ja tänään juutuin miettimään aikanaan toveriporukalla toimittamamme draamaryhmän viimeiseksi jäänyttä näytelmää. (Nostalgia-asiasta lisää otsakkaassa blogissani) Paitsi että sitä oli mukava tehdä, huomaan sen sanoman purevan koko ajan paremmin.

Porukalla kehittämämme pienoisnäytelmä rakentui tavallaan irrallisista kohtauksista, jotka eivät näennäisesti liittyneet toisiinsa. Sisältö vaihteli paljonkin, mutta perusajatus oli aina sama: joku uhrautuu jollakin tavalla jonkun puolesta. Kohtausten välissä toiminta seis, porukka jähmettyy, hiljaisuus, kolme "naulanlyöntiä" (= Susiennen aviomieheksi sittemmin päätynyt pitkä mies takoo vasaralla jakoavainta ja ääni kaikuu mukavasti langattoman mikin avulla). Sitten uuteen kohtaukseen. Viimeisessä kohtauksessa tyypiltä sitten menee toisten vuoksi henki. Ja ei, se ei ollut mikaan kamala marssitetaan- Jeesus-näyttämölle-tutisemaan-alba-päällä-ja-ristiinnaulitaan-se-leikisti -ratkaisu, vaan viitteellinen, draamallinen, rujo. Olin kovin tyytyväinen näytelmään ja ryhmääni. Ja Jumalaan, jolta saimme juonen ja idean ja avun koko homman ajan.

Niin. Joku uhrautuu jonkun puolesta jostakin syystä. Jeesus teki emäuhrauksen, jonka arvoa ei voi mitata missään maailmallisessa yksikössä. Lisäksi Raamattu kehottaa kristittyjä uhrautumaan uskonsa ja toisten tähden. Se voi olla vaikkapa sitä että moppaamme kiltisti seurakunnan lattiaa vaikka ei huvittaisi, tai hoidamme yksinäisiä ja sairaita ja omaisia ja ties ketä vaatimatta omiamme takaisin. Tai julistamme ihmisten ilmoilla, vaikka meitä pilkattaisiin. Jeesuksiksi ei pidä yrittääkään ryhtyä (tuhoon tuomittu yritys anyway), mutta rakkauteen ja uhrautumiseenkin meitä kutsutaan.

Ja sitten kun katsoo tätä nykyisten tosiuskovaisten liikehdintää. Saarnataan siitä, kuinka sinulla ja varsinkin minulla on oikeus siihen ja tähän. Kuinka Jumala ei salli kärsimystä ja itse olet huono ihminen ja paska kun et parane, ja Jobkin kärsi vain siksi kun se oli niin tampio ja sillä oli väärä tietämys Jumalasta. Ja näiden "Jumalan lapsen oikeuksien" nimessä tutistaan, äännellään kuin eläimet, mennään hakemaan voitelua tietyilta guruilta (mahdollisimman maineikkailta) ja saarnataan yksityiskoneesta - olin vähällä kirjoittaa eksytyskoneesta, liekö ollut freudilainen - massoille, joista ei halutakaan kohdata ketään.

En minä sano, etteikö Jumala antaisi lapsilleen runsain mitoin kaikkea hyvää. Enkä väitä, että elämästään pitäisi tehdä hankalaa, jotta voisi tuntea olevansa Herran koulinnassa, tai jotain. Kaikki hyvä tulee ylhäältä, mutta ei se nyt p-veli vieköön VOI tarkoittaa sitä että Mersuja peliin, nasta lautaan, köyhät kumoon ja kokouksessa kaikki muutkin. NYT.

Hihhulien elämättömyydestä

2006-02-05T13:46:00.000-08:00

Täällä on tämmöinen. Kommentointi on sallittua, en ole varsinaisesti vielä hukkunut vuorovaikutukseen. :)

Kasteesta ja ihmisen ja Jumalan teoista

2006-01-27T13:07:00.000-08:00

Tulipahan puhetta kasteesta tuolla eräällä foorumilla.

Yleensä en lähde kasteinttämisiin mukaan ollenkaan, mutta nyt ihmetyin kovasti siitä, kumpi pelastaa lopulta: Jeesus vai ihminen. Arvostan ihmisiä, jotka uskovat kasteen omalle kohdalleen vaikka eivät muista tapahtumasta mitään ts. tyypit on kastettu niin pieninä, ettei sukulaisetkaan enää muista. Samoin arvostan ihmisiä, joita ei muksuna kastettu ja jotka haluavat korjata tilanteen myöhemmin menemällä kasteelle itte. Tämän foorumi-ihmisen mielestä kuitenkin kaikki, mikä ei tapahdu juuri hänen tavallaan on pahaa ja väärin ja syntiä.

Kyseisen henkilön kanssa käytiin miellyttävä keskustelu ihmisen teoista ja niiden erottamisesta Jumalan teoista, siitä pätkä tässä:

Meikäläinen: Kun sanot, että kaikki, mikä ei ole uskosta on syntiä ja se on kuolemaksi niin koitetaanko tällaista. Sanon sinulle, että olen Jumalan työssä. Kerron, että sinä olet uskova. Huomautan, että Jumalan työhön kuluu rahaa. Annan tilinumeroni ja sanon, että uskossasi voisit antaa rahaa minulle ts. Jumalan valtakunnan työhön. Ellet anna, olet tottelematon Jumalalle ja se on synti, joka on kuolemaksi. Antaisitko rahat? *)

Heikäläinen: Sanoisin tuota sinun antamaa merkkiä manipuloinniksi ja vetoamista tunteisiin, joten siihen en lähde mukaan. Jos kannatat lapsikastetta, niin siitä jo tiedän että se ei ainakaan ole Jumalan työtä.

***

Arvostan tämän henkilön hoksaamista ilmiselvästä asiasta, mutta lapsikasteen vetäminen tähän asiaan oli minusta jännä homma. Pyöriikö koko kristinusko todella kasteesta tappelemisen ympärillä tänäpänä?

Uskaltaisin väittää, että meillä uskovilla pitäisi olla tärkeämpiäkin ajatuksia (esim. sielujen pelastaminen ts. evankeliumin saarnaaminen, sairaiden luona käyminen, leskien sekä orpojen pitäminen hengissä) kuin oman oikean mielipiteemme tuputtaminen kanssahihhuleille. Puhun tässä myös itselleni, tietysti. Jos tuijottaa toisen saamiin lahjoihin, vaikka siihen, miten "voimallinen kielilläpuhumisen voitelu" sillä tyypillä siinä on niin siinähän tuijotetaan ulkoisia asioita, niin tai jos tuijotetaan sitä sen mekkalointia siellä salin etuosassa, että "hurjaa, miten voideltu pastori" ja sitten ihanan ja siunatun kokouksen jälkeen mennään sinne takahuoneeseen kiitosmiellä kuulemaan, että se kannattaa lapsikastetta niin jo nousee meteli!

Mikä siinä muuten nostaa meteliä? Se on oma ylpeys, joka ei kestä sitä, että on luullut toisen olevan samaa mieltä ja kun paljastuu, ettei näin ole niin siinä romahtaa kuvitteellinen karismatiatorni että humpsis vaan.

Tämä keskustelukumppanini kirjoittaa lisäksi: Olen rukoillut lapsikasteen saaneiden puolesta ja heistä on lähtenyt henkiä ja ovat parantuneet pitkäaikaisista sairauksista, joten kannattaa harkita seisooko moisen opin kannalla. Selkeästi sama kastehenkivalta kuin se, joka ajettiin luolassa asuvasta kaverista muutamaan possuun. Entä oikeassa olemisen, rakkaudettomuuden, itsekkyyden, ylpeyden ja toisia huomioon ottamattomuuden "henget"? Eivätkö ne olisi paljon tärkeämmät tunnistaa ja "ajaa pois"?

Väitän, että kaste on Jumalan työ, ei ihmisen. Kasteen vastaanottaminen on se, mihin meidät on kutsuttu, ei halveksimaan toisten uskossa vastaanottamaa yhtä uskoa ja yhtä kastetta, oli se sitten annettu missä iässä hyvänsä. Kasteessa Herra siunaa meitä, me emme tee ihmettä vaan Hän. Ellei näin olisi, Hän olisi varmasti määrittänyt niinkin tärkeän pikkuasian kuin iän Sanassaan. Tiedämme, että Herra on tarkka: avataan mikä tahansa rakentamisesta kertova kohta Raamatussa niin siellä on värejä myöten kaikki kerrottu, ja mitat on ja temppelin laulajain kauhtanain nappien värit. Jos kaste on niin tärkeä asia, miksi sen kanssa on oltu epäselviä?

Vastaus? Koska Raamattu olisi paisunut mittoihin, jolloin sitä olisi ollut mahdotonta kantaa mukana jos jokainen Jumalan salassa tekemä juttu olisi väännetty rautalangasta. Suhde eri asioiden painottamisen välillä on siellä selkeä. Raamattu puhuu niin paljon Jeesuksesta, rakkaudesta, armosta, lähimmäisen kunnioittamisesta ja Herran kasvojen etsinnästä, koska ne ovat tärkeimpiä asioita. Jos kasteen perusteella lähtee arvottamaan ihmistä, menee metsään. Kaste on Jumalan teko samalla tavalla kuin vaikka jonkin synnin häviäminen itsestään ilman, että sitä huomaa: salattua, ettei ihminen ylpistyisi ja vetäisi itselleen kunniaa hienosti tehdystä työstä, jonka lopputuloksesta annetaan kunnia Herralle - jos annetaan.

Jätetään kasteesta tappeleminen. Me emme tiedä totuutta, koska Raamattu ei ole tässä nimenomaisessa ikäkysymyksessä selvä. Yksi kaste per nenä ja etiäppäi kompastellen armon kantamana. Lopetetaan toistemme repiminen, joka lähtee ainoastaan oikeassa olemisen tarpeesta ja etsitään hiljaisuutta, Herran rakkautta ja ystävyyttä Kristuksen kanssa tällaisina kuin olemme ja annetaan Herran muuttaa meitä enemmän Kristuksen kaltaisiksi. Mitä salaisemmin, sen parempi.

Jos lisäämme omia tekojamme pelastukseen, teemme lopulta teoistamme ainoita oikeita tekoja ja sälytämme toistemme niskoille taakkoja, jotka ovat oman itsekeskeisyytemme tulosta. Etsitään se ihminen sieltä tapojen ja uskomusten alta ja rakastetaan sitä sellaisenaan. On kovin itsekäs teko syrjiä toisia siksi, että itse kuvittelee olevansa oikeassa asiasta, joka on meiltä salattu juuri siksi, ettemme käyttäisi turhaan aikaa toisemme sättimiseen vaan tekisimme mieluummin jotain rakentavaa.

Positiivista mieltä ja rakkauden täyteistä mieltä tuleviin kasteinttämisiinne! :D Muistakaa, ettei niihin tarvitse mennä mukaan. Siunauksia!

*) Tuo esimerkkini oli itse asiassa ihan oikea ja aito puhe, tarkemmin erään keskustelukumppanini ihaileman "profeetan" suusta tullut kolehtipuhe. En hennonut sanoa sitä hänelle, koska tiesin, että aiheesta tulee vain tappelu. En tiedä, oliko kyseinen keskustelutoverini tämän profeetan kokouksissa kesällä, luulen että oli, mutta foorumilaiset olivat siellä sankoin joukoin ja antoivat tolkuttomat määrät rahaa pois. Tämän takia tykkäänkin joskus käyttää näitä, että otetaan pelkkä opetus ja tarkastellaan sitä ja sitten vasta yhdistetään siihen nimi, että opetus ei jää persoonan alle. Se on hyvä keino tutkia myös sitä, palvooko itte jotain henkilöä, joka puhuu aivan silkkaa puppaa.

Oikeassa olemisen riemusta eli kirouksesta

2006-01-11T12:30:00.000-08:00

Tänään tuli puhetta siitä, että joskus ihmiset olettavat kaikkien eri tavalla ajattelevien olevan vääräuskoisia. Tämä ajatus pohjataan siihen, että on itse mielestään oikeassa.

Oikeassa oleminen on jännä juttu. Kaikki meistä ajattelevat, että oikeassahan minä - en minä muuten näin uskoisi. Jos tietäisin olevani väärässä kuin hanhi niin tuskin tässä asiassa roikkuisin. Eri tavalla ajattelevien kanssa käydään uskonsotia, mutta harvemmin riitoja on siellä, missä ollaan valmiita kuuntelemaan toista ja missä yritetään ymmärtää mitä se toinen siinä jankkaa niin kauheasti. Mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty, koska ihmisellä on tarve olla oikeassa.

Minusta on tärkeää etsiskellä kaiken opitun ja myös löydetyn alta se oma usko, se oma yksilöllinen suhde Herraan. Lopulta sen, oletko uskossa aidosti vai et tiedätte vain sinä ja Jeesus. Kahden kauppa - siihen on turha kenenkään tulla mitään rutisemaan. Mutta monesti se toisten uskon vahtiminen on helpompaa kuin oman tilan valvominen. Harmi vaan, että toisten uskolla ei taivaaseen mennä - se on nimittäin usein hyvinkin tarkasti valvottua aluetta.

Ajattelutapamme ovat vielä kesken. Niin juuri, meidän kaikkien ajattelutapa on vajavainen. Siksi on aika hankala vaatia toiselta juuri saman kohdan keskeneräisyyttä. Hankalaa on myös vastata omiin ja muiden vaatimuksiin, saati sitten että Herran lakia noudattaisi yhtään sinne päin edes.

Minusta juuri siinä on uskon rikkautta, että meillä kaikilla on joku palanen ja aavistus totuudesta, mutta kukaan meistä ei Usko Täydellisen Oikein ja Puhtaasti ja Varauksetta. Se on reilua ja tasapuolista sillä tavalla, että kaikki täyteys asuu Kristuksessa. Eikä ketään saisi leimata vääräuskoiseksi noin vain ja siksi, ettei ajattele aivan samalla tavalla. Termierot ovat välillä huimaavia!

Sanoilla ja niiden merkityksillä on yhtä monta eri vivahdetta kuin on puhujaa ja kuulijaakin. Ja siitäkös vasta tulee kivaa kun jossain aletaan vääntää siitä, onko kristitty syntinen vai ei kun kaikki ymmärtävät jo kristityllä ja syntiselläkin ihan muuta kuin toiset yhtään ei. Sitten ollaan todellisuudessa samaa mieltä ja silti tapellaan ja intetään kun toiset käsittää asian eri tavalla kun sanoilla on eri merkitys niille niiden päissä.

Samaan Jumalaan tässä uskotaan, niin ja samaan pelastukseen nojataan vaikka oltaisiinkin joistakin asioista eri mieltä tai ei vielä tiedettäisi aivan kaikkea. Sen takia toisten uskoa ei saisi kauhian hätäisesti nimittää sen enemmän oikeammaksi kuin vääräksikään.

Mielestäni sen pitäisi riittää uskovan kriteeriksi, että se uskoo Kristuksen tehneen meidän puolestamme täydellisen sovitustyöasian ja että Kristus on Jumalan Poika eikä ilman ystävyyttä Kristuksen kanssa pääse vippinä taivaaseen. Jos luottaa Kristukseen ainoana toivonaan kuten Raamatussa sanotaan niin mielestäni sen pitäisi riittää. Juuri niin kuin ystävälläni kadulla oli kohtaaminen katuevankelistan kanssa: "Moi ootko uskossa." "Olen joo, kiitos." "Etkä ole." - kun ei vaan uskota mitä sanotaan ja sitten väännetään kun ollaan niin pirun oikeassa.

Tietysti usko näkyy teoissa ja usko näkyy miten nyt näkyy tai ei, mutta lopulta sydämen tasolla on vain kaksi kristityn moodia: on ja off. Minusta meidän pitäisi olla varovaisia siinä, miten paljon syyttelemme toisiamme harhaoppisiksi, koska jonkun mielestä mekin olemme niitä.

Koitettaisiin sietää toisiamme ja sitä, että olemme kaikki eri kohdasta kesken.

Uskon näkymisestä

2005-12-04T06:40:00.000-08:00

Se on kyllä jännä toi, että usko näkyy niillekin, joille ei edes selosta sanoin "minä olen uskova".

Meikäläiseltä pyydetään usein anteeksi kiroilua tai huonoja hengellisiä vitsejä. "Anteeks, en kai loukannut", ne sanovat, enkä ole niille aina edes kertonut, että meikäläinen on umpihihhuli. Se on jotenkin... hellyttävää. Ihan niin kuin jonkun ihmisen kiroilu vähentäisi mun uskoa. Siinähän noituu jos noituu, ei se mun uskoa heilauta. Herttaista kuitenkin kun pyytelevät anteeksi.

Kyllä se näkyy. Kyllä se tuntuukin.

Päivän puolilyhyt räyhä mustavalkoajattelusta

2005-11-21T15:44:00.000-08:00

Mustavalkoisuudessa on negatiivisuutensa.

Muutenkin ajatus siitä, että kaikki on suoraan joko saatanasta tai Jumalasta on minusta jotenkin, hmm. Entäpä ihminen? Onko ihminen joko suoraan saatanasta tai Jumalasta?

Sanotaanko näin, että vaikka ns. harmaata aluetta ei ole olemassakaan, on kuitenkin olemassa asioita, joita ei voi laskea kummankaan tappioksi tai voitoksi. Esim. kirjallisuudessa on paljon tällaisia esimerkkejä. Hyttysen siivilöinnistä ja kamelin nielaisemisesta Raamattukin puhuu.

Joku saattaa tuomita jyrkästi sellaisen materiaalin, josta toinen saa valtavasti henkistä kasvurohkaisua (mikä sana muuten!). Niin se vaan menee. Opiskelutouhussani joudun jatkuvasti lukemaan kirjoja, joiden kirjoittajat eivät mainosta olevansa niin Jeesuksen kuin paholaisenkaan puolella ja täytyy käyttää aivan omia aivoja hedelmän setvimisessä.

Kaikki ei ole yksinomaan pahaa tai hyvää, ei etenkään kirjallisuudessa, jossa rajojen vetäminen ja tulkinnat ovat hyvin vaikeita. Hengellisissä asioissa se ei ole sen helpompaa, oikeasti. Ja kyllä; Raamattu on auktoriteetti, mutta kun sitäkin voi lukea niin monella tavalla. Yhden jakeen oppeja tehdään herkästi jne. ja tulkinnat vaihtelevat ihmiskohtaisesti, mutta tiedättekö mitä? Meidän Jumalamme kestää sellaisen.

Ajatelkaa vaikka sellaista tilannetta, että kiistelette vaikkapa Juudaksen kohtalosta jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka on tyystin eri mieltä asiasta kuin te. Se ei vie toista teistä taivaaseen ja toista helvettiin - välttämättä. Se on vain asia, josta ette ota raamatun perusteella niin herkästi selvää, koska siitä asiasta kirjoitetaan parissakin paikassa hieman eri sanoin. Kuitenkin te molemmat voivat olla tahoillaan oikeassa tai väärässä eikä sillä ole pelastuksen kannalta mitään merkitystä. Pilkkujen nuohoaminen on turhaa asioissa, joista emme saa tässä ajassa Absoluuttista Totuutta selville suurennuslasillakaan.

Monessa muussakin asiassa omien aivojen käyttäminen on sallittua, jopa suotavaa. Kaikki ei välttämättä ole niin pahaa (tai hyvää!) miltä näyttää!

Raamatun käyttämisestä perusteluna mille vain

2005-11-10T11:26:00.000-08:00

Minusta Raamattua voi käyttää kolmella tavalla. Ensinnäkin sillai, että perustelee sillä totuuden. Sitten niin, että perustelee sillä sen, minkä arvelee totuudeksi vaikkei olekaan siitä vielä aivan varma, esim. jos etsii vielä oikeaa suuntaa tai mielipidettään jollekin asialle, josta ei ole sitä vielä muodostanut. Sitten niin, että perustelee sillä aivan mitä lystää, koska se on mahdollista.

Se, joka haluaa perustella Raamatun avulla esim. juomistaan, jatkuvaa laiskotteluaan, lihavuuttaan, runojen rustaamista, karjatalouden elvyttämistä, maiden välisten rajojen vetoa jne. VOI TEHDÄ SEN. Irrottaa vaan sopivasta kohtaa jakeen tai pari ja perustelee sillä, "sehän on Raamatussa". Kyllä, se on mahdollista, mutta ei se välttämättä oikein ole, tai viisasta.

Ihminen tietää kyllä sisimmässään, miten Raamattua käytetään. Sitä käytetään sillä tavalla, että otetaan se kirja tähännii syliin ja luetaan, mitä siellä sanotaan ja yritetään käsittää, mitä siellä sanotaan. Eikä tehdä niin, että irrotetaan jae, joka kertoo pellon ostamisesta ja perustellaan sillä sitä, että pitää ostaa kaikki minkä voi. Epärationaalisesti perusteltuja väitteitä ei siis kannata ottaa yhtään vakavasti.

Olisi mahdollista perustella kaikki Raamatulla, oikeuttaa vaikka pahatkin tekomme sillä, ja itsekkäät. Mutta jos perusteltaisiin sillä kuitenkin vain totuus. TOTUUS, eikä se, minkä haluamme olevan jotain sinne päin.

Yritän nyt änkyttää sitä, että totuus ei muutu siitä miksikään vaikka me yrittäisimme väittää siitä mitä. Tiedämme, että kuu ei ole juustoa eikä se muutu mozzarellaksi vaikka kirjoittaisimme siitä kirjastollisen hyvin perusteltuja kirjoja ja uskoisimme siihen niin, että otsalle tulisi aggressiivisuudesta verisuoni. Totuus pysyy.

Totuus ei muutu sen mukaan, mitä me ajattelemme siitä. Totuus ei heikkene tai vahvistu sen mukaan, miten aggressiivisesti vastustamme tai puolustamme sitä. Siispä meidän kannattaa etsiä totuutta joka päivä ja joka hetki ja pitäytyä siinä, minkä jo tiedämme todeksi, eikö niin, ja se on se, että Kristus kuoli meidän puolestamme.

Fiiliksen merkityksestä uskossa

2005-11-08T11:07:00.000-08:00

Kumma juttu, että me uskovat toisinaan tuppaamme ajattelemaan enemmän fiilispuolta kuin sitä uskon todellista keskipistettä, eli Kristusta.

Valitsemme kuulemamme saarnat puhujan tyylin emmekä puheen sisällön perusteella, valitsemme kokoukset, joista saa parhaat "ylistysfiilikset" ja sävärit, valitsemme seuran, joka rohkaisee meitä pitämään kenties kovempaa meteliä tai itkemään enemmän. Miksi me teemme tällaista?

Tunteet ja olot ovat iso osa ihmistä, ei niitä sovi sivuuttaa. Uskallan kuitenkin väittää, että meikähihhulin, minun tässä, täytyy pystyä rukoilemaan silloinkin kun "mahtava, voideltu ylistysbändi" ei ole korvan juuressa soittamassa tai "mahtava, voideltu puhuja" minua siunaamassa.

On ihana lahja saada ylistää ja laulaa Herralle yhdessä kanssahihhulien kanssa, mutta minusta kokouksista ei saa jäädä pois perustein, että "siellä oli aloitteleva eikä niin hyvä ylistysbändi" tai lähteä kotiin, koska "täällä ei saa kunnon ylistysfiiliksiä".

FIILIKSISTÄ VIIS, meidän tulee rukoilla ja keskittyä Häneen!

Olen itse tehnyt ihan juuri noin kun tuossa ylempänä kerron, siksi tiedän, ettei se ole hyvä homma. Pidemmän aikaa mekkaloin kokouksissa, kunnes oivalsin, että lähden usein kotiin niin kuin Löytty sanoo:

"Näin jatkuu pidot Lustigin
puhumme kielillä
rakkautta vailla kuitenkin
itkemme tyhjinä"

Aivan! Kaiken sen mellakan alta löytyikin vain pelkkää mellakkaa. Missä oli rukous, missä oli kaipaus Herran läheisyyteen, salaiseen paikkaan, jossa voi olla kahdestaan Isän kanssa. Se oli siellä jossakin hälyn takana.

Haluaisin kertoa teille erään uneni, jonka näin vuosia sitten, ehkä se havainnollistaa sitä, miksi meidän pitäisi useammin miettiä fiiliksen prosenttia toimissamme. (Mielellään ei olisi sillai, että 90% fiilistä ja 10% totuutta. En sano, etteikö Herran edessä oleminen ja ylistys saisi tuottaa hyvää oloa, tuottaahan se hyvänen aika kun tajuaa, miten paljon Herra on tehnyt puolestamme, mutta tunteen ja hyvän fiiliksen tulisi olla enemmän sivutuote kuin koko hommaa pyörittävä motiivi.)

Unessani istuin iiiiiisossa kokoussalissa ja lavalla soitti "voideltu ylistysorkesteri", jonka laulaja rukoili hempeän musiikin soidessa mikrofoniin tällä lailla: "Herra Jeesus, me pyydetään Sua tänne meidän keskelle, tule Sä itse tänne meidän kanssa, laskeudu keskuuteemme, Herra" tai sinne päin. Tuo oli sen rukouksen punkti. Rukous jatkui ja me kaikki rukoilimme siinä sen laulajasedän kanssa. Sitten kävi pienehkö ihme.

Kristus käveli sieltä lavan takaa sinne lavalle, mutta kukaan ei huomannut häntä kun oli kiire ylistää ja rukoilla. Hän seisoi sen laulajasedän vieressä siinä ja kuunteli ymmärtävänä ja hieman jotenkin ihmeissään sitä rukousta, joka jatkui ihan noin kuin tuossa ylähä: laskeudu keskuuteemme, Jeesus, tule keskellemme. Siinä Hän seisoi emmekä me huomanneet.

Siellä katonrajassa oli ikkunoita, ja kun Kristus oli seissyt tarpeeksi pitkään huomaamatta lavalla, ikkunat rävähtivät ja lasinsirpaleita putosi koko sen yleisön päälle. Vasta siinä vaiheessa tajusimme avata silmämme siitä ylistystranssista ja katsoa kumman epäuskoisina Kristusta. Siinä Hän oli, ja oli ollut koko ajan, mutta meillä oli ollut kiire rukoilla Häntä sinne, ja vielä niin kiire, ettemme olleet tajunneet Hänen saapumistaan. Hän käveli eteeni enkä vieläkään tajunnut, että se todella oli Hän. Näin naulanjäljet ja huusin niin kuin Tuomas: minun Herrani ja minun Jumalani ja voi hyvänen aika miten hävetti kun en ollut tajunnut sitä siinä aiemmin!

Se häpeän tunne seurasi minua seuraavan päivän bändiharjoituksiin saakka, kerroin heille uneni. Ylistysbändimme nyökkäili ymmärtävästi ja kuitenkin sama laulanta jatkui, samat laulut ja samat kohdat, joissa kädet kuuluu nostaa. Olimme jääneet kiinni oman musiikkimme fiilikseen.

Fiiliksessä ei ole totuutta eivätkä fiilikset kestä. Kristus on kallio, Kristus kestää! Entä jos Hän seisoo tänäänkin meidän ylistäessämme vierellä ja me vain janoamme ja kaipaamme Hänen läsnäoloaan ja itkemme ja huudamme kielillä ymmärtämättä, että Hän on jo vierellämme?

Tuijotettais Kristukseen eikä siihen fiilikseen. :) Tämä oli pointtini. Kysyisinkin, kuinka paljon te mietitte fiiliksin, tuntein ja ikään kuin kautta asioita? Myönnän, että itse joskus kokouksissa nautin enemmän ylistyksen kuuntelemisesta ja laulajien tuijottelusta ("ai kun ne näyttävät hengellisiltä tuolla lavalla") kuin Kristuksen läsnäolosta. Häpeän moista, mutta minä olen kuitenkin Kuninkaan tytär ja tiedän, Isäni sietänee minua Kristuksen takia tällaisena vielä keskeneräisenä tuotoksena. :) Silloinkin kun fiilistelyni menee liiallisuuksiin ja unohdan, miksi ylistän.

Kunnia Jumalalle! Hyvä Kristus! :) Loistaisaa päivää, ihmiset. Älkäämme fiilistelkö uskoamme kumoon.

Rukouksesta ja rukousnuotista

2005-11-06T14:27:00.000-08:00

Tämä on oma tarina. Oma Tarina, omia kokemuksia. Herne nenässäkin saa toki kommentoida jos siltä tuntuu. :)

Pistin tossa merkille, että aivan vasta uskoon paukahtanut henkilö rukoilee kovin eri tavalla kuin pitkään uskossa vaeltanut rukoilee. Minusta se on hienoa, tulee tuoreutta puheeseen. Äskettäin kääntynyt puhuu toisinaan Jumalalle niin kuin Isälle, ihan sillai tavallisesti, kun sille on sanottu, että Jumala on Isä ja sille voi puhua ihan normaalisti. Itte sen sijaan sitä ei aina muista kun sitä jotenkin niin herkästi menee opittuun selostamiseen ja sellaiseen "nuottiin", tai siis itse ainakin. :) Noh.

Aloittelin "hengellistä uraani" (heh) aikanaan muuan seurakunnassa, joka oli superkarismaattinen, ja siellä oppi sellaisen tietyn katu-uskottavan rukousnuotin. Kun sitten menin sieltä rippikouluun niin ne tiesivät heti puheeni perusteella, että huuh, tuo on Niistä Piireistä. Kyselin niiltä sitten sitä, mikä paljasti. Hymyssä suin ja inasen kainostellen ne kertoivat kuuntelevansa rukouksistani tietyt usein toistuvat puheen kliseet, joita olin oppinut käyttämään. Laitan ne tähän, että saatte naureskella mulle.

-toistuva sanan "halleluja" käyttäminen niin, että u-kirjain vivahtaa hivenen yyhyn (tunnistan jopa tyypin, jolta tuon opin, rukoilin sen kanssa hirmu paljon silloin ennen rippikoulua!)

-sanonnan "Herra mä oikein pyydän" käyttäminen kaikkien lauseiden edessä (muutenkin se, että käytin paljon sanaa "oikein" tyyliin melkein joka toisena sanana!)

-sanan "minä" toistuminen siellä, missä olisin voinut sanoa "Sinä, Jumala" (esim. "Herra mä oikein ylistän Sinua" kun "Ole ylistetty" olisi riittänyt hienosti.)

-äänne "OOOOOO" täysin irrationaalisissa paikoissa

-jokaisen lauseen perässä oleva jänskä ilmaus "Joo Jeesus" :)

Tällä en tarkoita missään nimessä sitä, etteikö moisia sanontoja saisi käyttää, tottakai saa! Jokaisen rukous on oma asia, ja se nuotti, mitä tykkää käyttää. :) Itselle moisten hokeminen kuitenkin aiheutui kompastukseksi.

Kun minulle nillitettiin noista asioista, jouduin väkisin miettimään sitä, olivatko kaikki käyttämäni rukouksentäyttöfraasit vain keino saada hengellistä hyväksyntää (olivat ne sitäkin), rukousstatusta (sitä myös) ja kunnioitusta kun osasin rukoilla kuulostaen hengelliseltä. Miksi lopulta tarvitsin sitä? Siksi, että olin epävarma uskostani ja siitä, olenko varmasti hyväksytty ihmisten ja Jumalan taholta. Myöhemmin tämä Susienne hoksasi, että ihmisten hyväksyntä ja Jumalan hyväksyntä ovat kaksi eri asiaa.

Kiinnitin muuten sitten myöhemmin huomiota siihen, että olin alkanut rukoilla hitaammin ja suu vaahtoutui vähemmän. :D Lisäksi tulin sanoneeksi Herralle asioita, joita oikeasti tarkoitin kun se kaikki koristelu puheestani lähti kävelemään.

Aloin myös jutella Jumalalle niin kuin toisille ihmisille; pohdiskelin asioita Hänelle ja kuuntelin, mitä Hänellä on aiheesta kommentoitavaa. Rukouselämäni muuttui kertaheitolla - en enää rukoillut samoin kuin kaverini ja kun kiinnitin huomiota siihen, mitä todella sanoin Herralle, omat toiveet ja haaveet kävivät selkeämmiksi.

Jumalan läheisyys ei enää peittynyt oman ääneni alle kun aloimme Herran kanssa jutella ilman minun omaa yrittämistäni ja sanallista pätemistäni. (Minulla on ollut joskus taipumusta "sanalliseen pätemiseen", koska kieli on minulle hirmu tärkeä juttu jo siksi, että opiskelen kirjoittamista ja se on tällä hetkellä päätyöni. Siksi siitä tulee herkästi pätemisväline. Olen syystäkin inasen skitserssi Herran edessä, luulen. Haluan tarkoittaa mitä sanon.)

Muistakaamme tämä:

Jeesus Siirakin kirja 7:14:
Älä ole suupaltti vanhojen seurassa,
äläkä hoe samoja sanoja rukoillessasi.

Minusta tuo ei ole turha huomio ollenkaan - meidän ei pitäisi rakastaa omaa hokemistamme.

Kuunnelkaamme Jumalan ääntä yli kaiken muun, yli omankin äänemme. Mutta tietysti oman äänen kuunteleminen ja oman nuotin ymmärtäminen (että miksi se on sellainen kuin se on ja onko se varmasti omaa eikä opittua selostamista) on minusta tärkeä asia. Suosittelen kuuntelemaan rukousta. Ei se siitä pilalle mene, päinvastoin: siinä voi oppiakin jotain.

Siunausta teille ja meille ja itse kullekin säädylle! :)

Susiennen mouhoteksti hihhulien kieroudesta

2005-11-02T07:37:00.000-08:00

Jälleen sanon, että kyseessä on oma mielipide sekä omat havainnot ja kerron tämän siksi, että haluan tietää teidän ajatuksianne aiheesta enkä väittääkseni, että olen absoluuttisen oikeassa. Okei? Okei. (Kirjoitan nyt sellaisista piirteistä, jotka eivät ehkä ole syntejä, mutta saattavat haitata ihmisten välistä kanssakäymistä ja litistää toisia ja samoin omaa itsetuntoa.)

Minusta kristittyjen ihmisten välinen kommunikointi (samoin kuin sen myötä osaltaan koko kristillinen skene ja kulttuuri) on sairastunut viime vuosikymmenien myötä aivan hirveäksi "ulkojeesusteluksi": ollaan parempia kuin muut tai ollaan hirveästi huonompia kuin muut, ei kelvata tai toiset eivät kelpaa.

Missä on kuuluisa rakkaus? Mistä meidät tunnetaan nykyään? Siitäkö, että kun joku tietää meidät kristityiksi, läsnäollessamme hän ei kiroile, koska hän pelkää sen loukkaavan meitä. Meitäkö tässä pitää vihata tai pokkuroida?

Törmään monesti siihen, että kuulen minulle osoitettavan sanoja kuten "ethän sä voi tehdä niin kun sä olet 'kristitty'" tai "nii-i, noin sun kai olisi pitänytkin tehdä kun olet kristitty". Mistä se stereotypia on saanut alkunsa?

Minua hämmästyttää se, miten usein kuulen lauseen "en halua tulla uskoon, koska se tarkoittaa aivojen laittamista narikkaan". Ettäkö pitää lakata olemasta oma Jumalan luoma itsensä oivalluksineen kun tulee uskoon? Hanniina siteeraisi tähän Niilo Ylivainiota, joka kertoi kuulleensa, että uskovilla on pari ruuvia löysällä ja vastalauseeksi tokaisi: "ystäväni, minä sanon sinulle: ruuvit pannaan kiinni kun tullaan uskoon". Kiinni, kohdalleen. Ei liian tiukalle, ei löysälle, kohdalleen.

Kun puhutaan Jumalan hulluista, se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi käyttäytyä kuin idiootit, eihän? Olen ainakin itse jyrännyt toisia uskovia idiootin lailla vain siksi, että olen tottunut toimimaan tietyllä tavalla ja siksi kaikki uusi on tuntunut jotenkin tosi... tosi epäilyttävältä. Ja jos jokin on epäilyttävää, sen täytyy automaattisesti olla väärin, eikö niin. EI! Kantapään kautta tuossakin on menty.

Jos jokin uusi toimintamalli on erilainen kuin se mihin on totuttu, se ei tarkoita, että se olisi automaattisesti väärä malli. Se voi olla, mutta ei se automaattisesti saisi olla.

Pidemmälle vietynä: jos jokin on meidän mielestämme tarpeetonta tai tylsää, se ei tee siitä syntiä. Jos jokin on meistä kivaa, se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi syntiä. Se, mihin olemme tottuneet määrittää hirveän paljon sitä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, uusiin asioihin, vanhoihin asioihin ja itseemmekin.

Olisi hienoa jos me uskovat voisimme olla vallankumouksellisia siinä, että oikeasti uskaltaisimme mennä ja tehdä, vaikkapa tähän tapaan:

Kun meillä olisi mahdollisuus sanoa toisesta ihmisestä pahasti, emme sanoisi.

Kun olisi tilaisuus juoruilla, emme juoruilisi.

Kun olisi mahdollisuus nukkua kun lähimmäinen tarvitsee apua, emme kääntäisi kylkeä.

Kun olisi mahdollisuus ottaa koditon kotiin illalliselle, ottaisimme emmekä pelkäisi, että se rosvoaa kuitenkin kaikki pöytähopeat.

Kun olisi mahdollisuus herätä lomalla aamulla aikaisin viemään pullaa vanhainkotiin, heräisimme, veisimme ja olisimme.

Kun voisimme luopua pienestä tai isosta mukavuudesta toisten vuoksi, uskaltaisimme luopua silläkin uhalla, että pitäisi nukkua lattialla, seinällä tai katolla, ja mahdollisesti vielä ulkovaatteissa.

Kun jollekin tuntemattomalle tehtäisiin vääryyttä, meikäläiset eivät katsoisi vierestä tai luottaisi siihen, että joku muu menee ja tekee asialle jotain.

Kun joku soittaisi puhuakseen rumasti toisista ihmisistä tai seurakunnasta, emme kävisi soittajan kimppuun vaan sanoisimme nätisti, että liekö tuo rakentavaa.

Olemme täällä toisiamme varten, emmekä ainoastaan toisia kristittyjä (niitä kivoja ja ihania, kekkä meidän kanssa on meidän porukassa meidän seurakunnassa meidän oikeissa tilaisuuksissa - puhun tässä itselleni!) vaan myös eikkareita varten. Sävyisyys! Rakkaus! Pitkäpinnaisuus! (Kirjoitin ensin "pitkäpiimäisyys" ja sitten "pitkänaamaisuus", mutta ajattelin, että se ei menisi ehkä huumorista kuitenkaan.) (Heh heh.)

Olisi hienoa jos meidät kristityt tunnettaisiin sellaisista hyveistä kuin anteliaisuus, rentous, ymmärtäväisyys, mukavaluonteisuus, sitkeys, meistä säteilisi rakkaus ja huumorintajuisuus, joka tietysti kohdistuisi oikeisiin asioihin ja olisimme valmiit hyväksymään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme ja he ovat. Eikä aina heiteltäis niitä kiviä kun oma tapa toimia on liian tuttu tapa eikä siitä voida luopua.

Tiedättehän tilanteen, jossa joku tulee kadulla pummaamaan rahaa "bussilippuun" tai "ruokaan"? Uskallan radikaalisti väittää jopa niin, että ei ole meidän asiamme kyseenalaistaa vaan auttaa. Jospa se kaksieuroinen (tietysti kolikko) menee ruokaan oikeasti. Ellei, niin voipahan toivoa, että se kolikko "kummittelee kaipausta Jumalan puoleen" kun se on kerta saatu valehtelemalla kristitylle.

Ihanan idealistista? Mutta se voisi toimia.

Ehdotan, että tutkiskelemme itseämme ja ajatusmallejamme.

Olisiko minussa jokin sellainen toimintamalli, jota en enää mielelläni noudattaisi? (Itsellä se tuntuu olevan jääkaapille juokseminen mainoskatkolla sekä öiden valvominen ja päivien nukkuminen. Niin ja se, että pelkään toisia uskovia enkä uskalla luottaa. Mitään näistä en järin itsessäni arvosta, enkä montaa muutakaan asiaa, joita en pelkoni vuoksi listaa tähän.)

Ennen kaikkea meidän olisi hyvä kristittyinä miettiä tätä: voisinko jotenkin "ehdollistaa" ja muuttaa ajatusmallejani niin, että olisinkin siunaukseksi enkä taakaksi toisille. Esimerkiksi voi henkilö mielessään miettiä seuraavia:

Keskeytänkö toisten puheen?
Olenko välillä rasittava keskustelukumppani tai vaimo tai mies tai ystävä?
Otanko toiset huomioon?
Olenko kusipää? Olenko itserakas?
Loukkaannunko aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus?
Yritänkö tarpeeksi ymmärtää toisten ihmisten ajatuksia vai jyräänkö linjoineni läpi liian ärhäkkään sävyyn?
Laiskottelenko liikaa? Teenkö liikaa töitä?
Olenko opportunisti?
Valehtelenko?
Ajattelenko rumasti lähimmäisistäni?
Nakitanko liikaa hommia toisten tehtäväksi?

Huh. Alkoipa kolkutella, auts. Oma loistavuus kyllä karisee kun miettii tuollaisia. Luulen kyllä, että se on hyväksi vain. Vaikka eihän se koskaan hauskaa ole kun peili näyttää, että I am so full of shit. Onneksi on olemassa Kristus, joka on täynnä armoa ja rakkautta tätäkin kusipäätä kohtaan.

Saatanan hyvät saarnaajat

2005-10-30T01:16:00.000-08:00

Joskus mietityttävät nämäpähän nuorisosaarnaajat. Tai eivät nuorisosaarnaajat itse, niilläkin on oikeus olla olemassa. Mutta toisinaan minua häiritsee viholliskeskeinen evankeliointi, saatananpalvontamenojen yksityiskohtainen kuvailu (kai järkyttämistarkoituksessa) ja se, että joku on sitä suurempi Jumalan mies, mitä syvemmällä huumeiden ja okkultismin allikossa on rypenyt se.

Totta kai on ihanaa, että Jumala nostaa ihmisiä syvimmästäkin saastasta. Ja on kunnioitettavaa, että huumejengeissä pyörineet uskaltavat astua Raamattu kourassa ja risti kaulassa esiin, vaikka tietävät, että erinäiset ottaisivat heiltä mieluusti nirrin pois. MUTTA. Jumalan armon ja pelastuksen ja opettamisen ja siunauksen voi kokea niin monella muullakin tavalla kuin pääsemällä eroon heroiinista ja rituaalisista orgioista. Joskus se tuntuu unohtuvan.

Minua ei ole koskaan raiskattu, en ole käyttänyt humehia enkä palvonut Baalia. En myöskään ole käristänyt pieneläimiä pannulla uhriksi luonnonvoimille, vaikka joku varmaan kuvittelikin viime viikolla niin – niin suunnaton käry nousi, kun Hanniina teki ekat perunalettunsa. (Käykää itse Prahassa ja Vilnassa ja yrittäkää sitten elää ilman perunalettuja!) Mutta ei Jumala ole auttanut minua yhtään sen vähemmän, vaikka minua ei olekaan poimittu kirjaimellisesti katuojasta. Olen koulussa lyttyyn lyöty, puolimielisairas ja yksinäinen. Tuskailen talouteni ja pieleen menneen oikaisuhoitoni kanssa. Ja kun kaksi rakasta toveria soittaa peräjälkeen kyselläkseen vointiani vaikka on yö, niin se on Jumalan hoitoa se. Ja sekin on, kun saa uskovaisen pomon, jolle uskaltaa vaikka itkeä kun tarvii. Ja kun rahat ja ruoka on lopussa ja joku tulee ja tarjoaa hyvän illallisen, se on mitä konkreettisinta Jumalan hoitoa. Puhumattakaan siitä, että on saanut kasvaa uskovien keskellä. Ja että saa semmottisen kumppanin, joka ihan rakkaudella sanoo että menes nyt huollattamaan pääsi ennen kuin se leviää lopullisesti.

Minusta on omituista, että pitäisi osata sanoa suunnilleen päivämäärä, milloin on uskoon tullut. Minä en tiedä edes vuotta. Ne, jotka ovat saaneet elää uskossa pienestä asti, kapinoineen ja kriiseineen, ovat etuoikeutettuja. Silti joskus tuntuu, että heitä pidetään suunnilleen vähemmän palavina uskovina, kun he eivät ole koskaan eläneet maanpäällistä helvettiä.

Paikallisen helluntaiseurakunnan lehdessä oli juttu vanhenevasta suloisesta yrittäjänaisesta, joka oli kasvanut uskovan äidin kanssa ja tehnyt ns. uskonratkaisun 8-vuotiaana. Leikitään että sen nimi oli Marja-Leena. Jutun otsikkona oli ”Marja-Leenan lämmin ja turvallinen maailma”. Myöhemmin samassa lehdessä oli taas yksi juttu entisestä huumehörhö-saatananpalvojasta, joka kiersi kouluissa. Juttu oli tietysti kovin raflaava, ja se alleviivasi tyypin entisen elämän kurjuutta. Ehkä olen vähän neuro, mutta minulle tuli jutuista semmoi olo, että sen Marja-Leenan lämmintä ja turvallista maailmaa katsottiin vähän ylhäältä. Että tuollaisessa pumpulissa se pikkuinen on kasvanut, tietäneekö maailmasta mitään se. Paljon kovempaa on meillä ollut!

Valitettavasti olen kuullut semmoisistakin tapauksista, että nuorisosaarnaajia kuunnelleet uskovaiset nuoret ovat alkaneet kiinnostua henkimaailmoista, leikkiä okkultismilla ja viillellä itseään. Siksi ovat, kun ovat nuortenilloissa oppineet, että on cool kärsiä tuollaisista ja tulla sitten näyttävästi takaisin Jeesuksen luo. Vaan kun se ei ole helppoa. Saatanan ja syömishäiriöiden kanssa ei kannata leikitellä, ihan oikeasti. Niihin ei kannata tutustua, niihin jää kiinni.

Se on ihan paskapuhetta se semmoinen, että kristityn pitäisi tuntea vihollisen luonto. Niille, jotka on kutsuttu henkiä pois ajamaan, se voi olla jollakin tavalla tarpeen, mutta useimmilla ei sitä kutsua ole eivätkä he sitä kestäisi. Kun ihmiset ovat alkaneet puhutella henkivaltoja seurakunnan hämärillä käytävillä illalla, minä olen aina pelännyt ja halunnut pois. Minun paikkani ei ole siellä, eikä useimpien muidenkaan.

Kristityn ei tarvitse tietää vihollisesta kovin paljoa. Riittää kun tietää, että se on ovela tyyppi. Kyllä, Saatana on voitettu jo Golgatalla, hän on Jumalan alapuolella. Siitä saamme kiittää ja ylistää. Mutta tyhmä se ei ole. Kyllä se ihmistä osaa kusettaa, ja se tulee tekemään parhaansa meidän pahaksemme niin kauan kuin täällä pallolla elämää piisaa. ”Nauretaan hei kaikki yhdessä Saatanalle” ei ole kovin tervettä teologiaa.

Pitkähkö angsti synnistä ja rakastamisesta

2005-10-28T12:12:00.000-07:00

Synti on vakava asia. Synti on myös hankalasti määriteltävissä. Väitän, että meidän tulee välittää synnistä, mutta huolehtia siinä asiassa ehkä hieman muista asioista kuin mistä ollaan totuttu huolehtimaan. (Nyt tulee kovaa tekstiä, pyydän anteeksiantoanne jo nyt, koska tämä ei tule olemaan mukavaa tekstiä - ei ollut kiva kirjoittaa kun totesin itseni syylliseksi aika karmeisiin ajatuskiemuroihin, armahtakoon minua Jumala.)

Meidän tulee rakastaa, rakastaa, rakastaa ja hyväksyä, ei osoitella. Paitsi että siitä osoittelusta ja mekkaloinnistahan meidät tunnetaan. Tässä asiassa voisimme katsoa itse eteemme. Kun rakkautta riittää, voimme olla siunaus eikä kirous kanssaihmisille ja Kristuksen rauha ja tunteminen ja rakkaus pääsee vapaasti hoitamaan meitä, kekkä kamppaillaan synnin kanssa, ja tuo koskee meitä kaikkia. Olemme kuitenkin asetelleet pikku ehtoja rakkaudellemme, kuten "jos se on mulle kiva niin mäkin olen sille kiva" - mitä se hyödyttää. Rakastakaamme toisiamme niin kuin Hän meitä rakastaa, hoilotetaan seurakunnissa, niin ja samalla toivotaan, että se lähimmäinen siinä vieressä ei tule kadulla vastaan kun sen kanssa voisi joutua puhumaan.

Kestosynnit, josta me hihhulit jatkuvasti jaksamme vääntää on se klassikkoaiheeksi nousseet homous, alkoholin käyttö, runkkaus, esiaviolliset suhteet, pukeutumiskysymykset ja tupakinpoltto, siis toisin sanoen asiat, jotka ovat pikku silmin (ja pikku sieluin) havaittavissa ja täten tuomittavissa. Juu - Raamattukin sanoo sen: elekeehän juopuko viinistä kun tulee irstas meno siitä (ihan totta) ja niin että semmonen juttu että sitä temppeliä ei kauheasti kannattaisi saastuttaa semmoisella fyysisellä typerehtimisellä kun kestää se paremmin jos siitä huolehtii. Mutta.

Vielä enemmän kuin epäjumalien palvelemisesta (siitä Raamattu puhuu paljon!) Iso Kirjamme kuitenkin puhuu sellaisista "pienistä" asioista kuin ylpeys, rakkaudettomuus, anteeksiantamattomuus ja viha. Ensisijaisesti näitä ei näe paljain silmin ja siksi niitä on vaikea tunnistaa puhujasta noin vain. Niin juuri, siitäkin kekä keuhkoräyhämekkaloi siellä lavan tienoilla ja puhuu siitä, että "voisimme näyttää niille homppeleille, mitä Kristuksen rakkaus voi saada aikaiseksi" - eikä sanaakaan siitä, että meidän oma anteeksisaamisemme riippuu siitä, annammeko anteeksi lähimmäisille vai emme (Matt.6:14-15). Aika ronskia!

Me kuulemme häneltä moisen rohkean lausunnon ja ihastelemme, että ohhoh kun oli voideltu setä. Emme näe, miten se sama tyyppi menee kotiinsa saarnattuaan voimallisesti ja nostaa jalat pöydälle komennellakseen vaimoaan kun ei itse viitsi tehdä voileipää "kun oli rankka iltakokous" ja mäyhätäkseen lapsilleen näiden poika/tyttöystävistä, että "sen hulttion kanssa MEIDÄN plikka ei neitsyyttään menetä". (Tietystihän jos meiltä kysyy, harjoitammeko me vanhurskauttamme ihmisten nähden ja näytämmekö surkeilta paastotessamme, niin tietenkään emme myönnä, mutta tottakai toivomme, että joku huomaa, että olemme hyviä uskovia kovasti. Mehän olemme superihmisiä, synnittömiä, pelastettuja, kuninkaallisia, emme koskaan lankea, emme syyttele emmekä tuomitse.)

Tarkkuutta rakkaudettomuuden ja ylpeyden ja armottomuuden havaitsemiseksi me emme kuitenkaan ekana tarvitse. Me tarvitsemme rakkautta, ehdotonta rakkautta. Niin juuri, myös sitä äärimmäisen ärsyttävää naapurianne kohtaan, sitä joka soittaa pianoa yläkerrassa kun teillä on migreeni ja ärsyttää ja haluatte ampua sitä jalkapöytään aseella. Muistatteko sen tyypin, joka kiusasi teitä koulussa? Sitä tyyppiä kohtaan. Entäpä se pastori, joka valitti kaula-aukostanne tai kireistä housuistanne tai siitä, että piditte hattua sisällä seurakunnassa, syytti teitä esiaviollisesta seksistä ja syyllisti teitä maksamaan kymmenyksiä? Juuri sitä tyyppiä kohtaan. Entä se lähimmäinen, joka levitteli teistä perättömyyksiä ja jeesusteli ja vihasi teitä niin, että hyvä kun silmät ei lähteneet päästä? Juuri sitä ihmistä kohtaan.

Ei meitä ole kutsuttu ainoastaan rakastamaan niitä, jotka ovat meidän mielestämme hyviä tyyppejä, perheenjäseniä, aviopuolisoita, kavereita, kassantätejä joille hymyillä tai niitä ihmisiä, joiden lastenvaunut autamme bussiin aamutuimaan. Meidät on myös kutsuttu rakastamaan syntisiä ja raivostuttavia tyyppejä, niitä jotka tunnemme ja joista emme pidä, niitä jotka kiilaavat ohitse kassajonossa ja joita kiroamme hetkeä ennen kuin päätämme vilauttaa kristitylle oleellisen hehkuhymyn söpölle kassantädille, kekä ei koskaan ole ilkeä tai inhottava ja tunnemme moisesta arkihurskaudesta suunnatonta tyydytystä.

Mikä on suurin synti? Anteeksiantamattomuus ja siitä seuraava rakkaudettomuus. Antaako Kristus ne anteeksi? Mahdollisesti. Tekevätkö ne meille hyvää? EIVÄT! Onko meillä oikeus olla antamatta anteeksi vaikka syy on hyvä? EI OLE! Onko meillä velvollisuus rakastaa ja mahdollisuus tehdä parhaamme lähimmäistemme olon parantamiseksi? ON!

Joskus Kristuksen tunteminen ei ole kivaa. Se on hanurista välillä. Meille ei ole nähkääs annettu oikeutta vihata Kristuksen rakastamia ihmisiä, saati sitten että tuomitsisimme heitä perustein "tuolla on lyhyt tukka -> lesbo -> syntinen -> ei kelpaa tähän seurakuntaan, vältellään sitä ja sen kavereita" tai "tuo on läski, se ylensyö, se siis tekee syntiä, meidän pitää vaeltaa puhtaina, joten ei istuta sen kanssa täällä kokouksessa ylistämässä yhtään". Kristuksen tunteminen on välillä kauhean vaikeaa. Itseä suututtaa hirveästi joskus kun ei voi sanoa suoria sanoja jollekin kun sitä rakastaa siellä angstin alla ja tuntee hellyyttä ja myötätuntoa, joka ei taatusti ole itsestä lähtöisin.

Jännä, että meillä uskovilla tuntuu oikeasti olevan hirveästi ylimääräistä aikaa keskittyä ulkoisiin asioihin. Ikävä kyllä lause "hyyi, toi on homo/alkkis/fundamentalisti/luterilainen" ajatellaan ennen lausetta "rakas Jumala, auta meitä tavoittamaan joka iikka kun meiltä meinaa tämä aika loppua kesken ja meidän lähipiirikin jää vaille Sinun rakkauttasi jos tässä vielä tohelletaan näiden ihmisten aatteita tai ulkonäköä tuomitsemassa, auta nyt meitä vatipäitä".

Jos meissä olisi hivenkään rakkautta niin tuijottaisimme mieluummin ihmiseen itseensä emmekä tekoihin tai siihen, onko se homo vai eikö se ole. Lähimmäistä niin kuin itseä eikä niin kuin vihollista tai pelottavaa, halveksuttavaa roskahahmoa.

Homous on synti, Raamattu sanoo niin. Syntiä on lisäksi mm. ylensyönti, kaistalla kiilaus, ylpeys, tekopyhyys, yhtä aikaa toisten kanssa kielillä kalkattaminen, kropan laiminlyönti, esim. pipon pitämättömyys talvella, itsekkyys, omahyväisyys, toisten osoittelu etu-/keskisormella, rakkaudettomuus, armottomuus, perseily, heterona suoritettu typerehdintä, kännissä toheltaminen, punaisia päin käveleminen.

Jokainen teko ja tekemättä jättäminen osoittaa meidät lain edessä tasan syyllisiksi kaikkeen pahaan ja tyrkkää auliisti räpylään kuolemantuomiota vaikka olisimme miten heteroita, raittiita ja pitäisimme lapsista ja ajaisimme kauniisti valitsemallamme kaistalla. Syntisyys ja keskeneräisyys ei saa estää meitä hyväksymästä sitä IHMISTÄ siellä alla, ja oikeastaan meidän on pakkokin hyväksyä - Jeesus nimittäin näki tilanteen niin, että Hän kuoli senkin ihmisen takia, vaikka emme aina tahtoisikaan sitä nähdä.

Mikä se sellainen Jumala on, joka ei ylety auttamaan ihmistä hänen syntisyytensä läpi kun Häntä pyytää? Ei liene Kaikkivaltias sellainen, joka pysähtyy ulkoisiin asioihin kun tosissaan rukoilee, että auta minua poloista keskeneräistä apinaa. Kaikki me olemme syntisiä, kaikki me olemme mokailleet ja tehneet tahallamme ties mitä vääryyksiä, joka ainoa meistä on ryvettänyt itseään (päätä, mieltä, kroppaa - mitä vain) Luoja ties missä, mutta ei mikään voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta jos pyydämme yhä osaksemme armoa.

Ei syntiä sitten tietenkään tarvitse tahallaan tehdä, siis siksi, että synti on "vain" syntiä ja armo riittää siihen. Ihmisen sekunnit kun ovat valintoja täynnä, tulee aivan varmasti tehneeksi typeriäkin asioita. Itse keksin heti ainakin 42 asiaa, jotka olisin voinut tehdä toisin (ts. oikein), mutta Herra on nähnyt nekin asiat ja olen niitä anteeksi pyytänyt ja olen kaiken sen anteeksi saanut. Se on hirveän väärin. Mutta Jumalan mielestä se on oikein. Jumala tykkää antaa anteeksi, Jumala haluaa antaa anteeksi, Jumala arvostaa, mutta ei siksi, että me olisimme tehneet jotain oikein vaan siksi, että olemme älynneet tarvitsevamme Häntä. Parempi näin!

Kauhee häsläys maailmalla on menossa. Olen ehkä idealisti, mutta sanon silti: meillä on kiire! Maailma saattaa revetä keskeltä halki koska tahansa, aikaa ei välttis ole kauheasti. Ehdotan, että vaikka onkin tärkeää nillittää esim. tekopyhyydestä eroon pyrkimisestä, keskityttäisiin ensisijaisesti ihmisten tavoittamiseen, olivatpa ne sitten homoja tai heteroita tai jotain siltä väliltä, söivätpä ne tai jättivät syömättä mitä lihoja ja lilliäisiä, kuuntelivatpa ne Nightwishiä tahi ei tai osaavat tai eivät vaan osaa ja jättävät vielä kannen ylhäälle vessassa (mokomat!), kaikki me tarvitsemme Jumalan rakkautta, hyväksyntää, ymmärrystä, hellyyttä, syliä, turvaa, lähimmäistä, ehdotonta armoa.

Vai tunnettiinko meidät hihhulit sittenkin siitä, että pidämme huolta kulissien suoruudesta? Epäilen. Tämä on raakaa peliä, jossa ainoastaan rakkaus on tolpillaan viimeisenä. Jos se on ensimmäinen, josta luovumme, kaikki sen jälkeen on sitä kilinää ja kolinaa ja kumisevaa vaskea, lässynläätä. Lainaan tähän vielä sir Markus Asunnan loistaisaa oivallusta, koska tästä, tästä on tässä touhussa kyse. Tästä, ja siitä, että rakastamme ehdoitta, koska rakastaminen ei ole synti, se on lahja.

Ainoa joka minussa enää jaksaa odottaa
Ainoa joka minussa enää jaksaa rakastaa
On se, jonka naulaan puuhun kiinni joka päivä uudestaan
ja kirkkain silmin vannon rakkautta
(M.A. - Taival)

Kielillähuutamisesta

2005-10-27T11:21:00.000-07:00

Unenvarjo kirjoitti loistavasti kielilläpuhumisangstista tässä. Aionpa mussuttaa tästä samasta aiheesta, koska aihe angstituttaa minuakin.

Esitin kerran kirjallisessa illassa kysymyksen. (Meitä oli noin parikymmentä ihmistä siinä iltaa istumassa ja osa heistä tiesi, että olen uskova ja osa ei kun tavattiin ensimmäistä kertaa me.) Leikimme erästä tunnettua leikkiä, jossa yhden pitää sanoa tehneensä jotakin, mitä muut eivät ja jos on ainoa, kekä sen on tehnyt, saa pisteen.

Kysymykseni kuului: olenko porukan ainoa henkilö, joka on puhunut kielillä hengellisessä kokouksessa. Mikä ikinä onkin ällikkä, sillä lyötiin kun vain pari ihmistä jätti nostamatta kätensä - muut olivat puhuneet kielillä useitakin kertoja. Päätin tutkia asiaa syvemmin ja kysyin, missä sellaista oli tapahtunut näille, jotka viittasivat (ja veivät minulta varman voittopisteeni siinä pelissä, hih). Sieltä löytyi helluntaiseurakuntia, vapaakirkkoa, konffaa, leirejä... Ja ihan viime vuosiltakin. Eikä näillä ihmisillä ollut mitään tekemistä Pyhän Hengen kanssa, kysyin sitäkin.

Mistä siis oli kyse? Ehkei Hengen kasteesta kuitenkaan, vaikka niiden demokielilläpuhuminen (pyysin sitäkin!) kuulostikin tasan aidolta ja samalta, mitä kuulee lattiatasossa missä tahansa seurakunnassa kolmen tunnin kokouksen päätteeksi. Hämmentävää. Toisaalta, kekä minä olen heidän hengellistä tilaansa sinänsä arvioimaan, mutta kun itse sanoivat, että ovat ateisteja, zeniläisiä, agnostikkoja ja ties ketä niin sehän sen sanoo ihan itsekin.

Uskallan väittää, että kielilläpuhumiseen pystyy kuka tahansa, ilmiö on ihan matkittavissa vaikka kenen taholta. Mutta se kielilläpuhuminen, josta Raamattu puhuu, on pyhitettyä Jumalalle, toisin kuin (anteeksi, sanon nyt vähän rumasti) itse kehitetty lihallinen "kiskiskis-kalakalakala-kopoti-kopoti-kopoti", jota kuuleekin aina toisinaan.

Tämän vuoksi kai Jeesus sanoo, että pitäisi rukoillessaan sulkea ovet ja ikkunat ja rukoilla Isää, kekä on Salassa. Ihmisten edessä voi esittää vaikka mitä, mutta kun on Jumalan kanssa kaksistaan niin siihen harvemmin kokee tarvetta, siis hengelliseen egoboostailuun.

Samasta syystä en pidä kokouksissa tapahtuvaa täysillä kalkattamista ja kielillä huutamista hyvänä juttuna. Ihminen menee niin herkästi siihen oman uskovaisuutensa kirkastelemiseen ja sen osoittamiseen, miten hyvä hihhuli on kun on saanut kielet. Ei kielilläpuhuminen ole mikään mitali tai uskovan palkinto, tai hengellinen taitomerkki suoritetuista oivalluksista tai nöyrtymisistä. Ei sano Jumala: "hyvin nöyrryit, hyvin kiillotit, kas tässä kielet sinulle siitä merkiksi, palkinnoksi". Ei.

Uskovan palkinto on ikuinen elämä ja sekin on palkinto siksi, että Jeesus teki kaiken puolestamme. Omia ansioita on ihan turha alkaa laittaa riviin, että katsokaa, näin hyvä olen. Sen takia pidän ainakin oman kielilläpuhumiseni pienryhmien (joita harrastan hyvin vähän) tai mieheni ja minun tai ihan itseni ja Jumalan välisenä asiana. Jos vielä joku seisottaa porukan kerrankin ja käskee huutamaan kielillä, lähden kahville. Maitoa ja sokeria laitan kauhesti, että angsti helpottaa.

Nöyryydestä sekä omista teoista

2005-10-26T12:27:00.000-07:00

Minusta tuntuu joskus siltä, että saatanan teot ylittävät ihmisten mielissä ja puheissa Jumalan työt. Että niitä saatanan tekoja korostetaan ("kylläpä vihollinen on ollut taas hanurista" ja "niin mutta kun saatana on niin vahva") ja Jumalan teoista tehdään ihmisen vaikutettavissa olevia asioita. Että Jumalan käsi on sidottuna kunnes ihminen rukoilee ja kunnes ihminen käskee Jumalan toimia. Eiköhän se olisi pikemminkin toisin päin.

Saatana on vahva vastustaja, se on ihan totta. Ja hänen pahoja tekojaan näemme jatkuvasti kaikkialla. Mutta se, että korostamme saatanan tekoja ja vaikutusta ja sitä, miten hänen hapatustaan on kaikessa, jätämme Jumalan pieneksi jonnekin huoneen laidalle. Eikö Jumala olekaan Kaikkivaltias?

Jumala on Kaikkivaltias, väitän. Näin ollen Hän ei vaadi meidän lupiamme toimiakseen saati meitä hyppyyttämään itseään ronskein ottein, että MENES nyt Jumala ja TEES nyt Jumala ja ANNAS nyt Jumala nyt taas rahaa ja vaikutusvaltaa tässä kun me annetaan siihen lupa ja mahdollisuus - toista tilaisuutta et, Herra, saa meiltä. Saatana vaatii lupia ja tilaa, Jumala ainoastaan uskollisuutta ja nöyryyttä, joita emme kukaan pysty itse itsestämme esille lietsomaan. Jumala antaa niitä kun pyydämme. (Älkäähän ymmärtäkö väärin - Herra neuvoo pyytämään ja anomaan, mutta pyytäminen ja anominen ovat vallankin eri asioita kuin angsti, kiukuttelu, huuto ja käskeminen.)

Kuka meistä uskaltaa väittää, että olemme tässä ajassa jo nöyriä ja synnittömiä. On äärimmäisen tekopyhää väittää itseään nöyräksi - saati synnittömäksi. Puhun tässä itselleni - voinko todellakin sanoa, että minä olen nöyrä ilman, että se hapettuu tekopyhyydeksi saman tien kun sen sanoo ääneen. En voi. Se nöyryys, joka minussa on, Ei Saa Näkyä aina minulle itselleni, luulen - ja se on parempi niin.

C.S.Lewis kirjoittaa Paholaisen kirjeopistossa (joka on muuten loistava kirja meille uskoville, lukekaa se!), että jos ihminen alkaa vaikuttaa nöyrältä, saatanan ei tarvitse muuta kuin muistuttaa, miten hyvä ja nöyrä tämä ihminen oikeastaan onkaan. Ja se on aivan totta. Sitä kutsutaan myös ylpistymiseksi, joka ei ole Herran mielen mukaista.

Mikä siis kelpaa Herralle? Aivan. Juuri se saastaa ja nuivia ajatuksia sisältävä ylpeä sydän, joka siellä jossain hakkaa kunnes lakkaa. Ja se riittää. Ainoa fiksu teko, jonka meikäläiset voivat tehdä on luovuttaa sydän kokonaan Herralle.

(Se muuten kannattaa tehdä.)

Aloitus

2005-10-26T12:17:00.000-07:00

Halusin meuhkablogini rinnalle hihhuliblogin. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. :)