Voi tauti ja tasa-arvo
Joskus sitä ei jaksaisi olla kärsivällinen nuorten kanssa. Tekisi mieli vain sanoa että pellet, olette väärässä. Mutta eihän se niin mene.Kollega kertoi pitäneensä terveystiedon tuntia, jolla keskusteltiin (perhe)väkivallasta. Kuten arvata saattaa, useimmat liittivät käsitteeseen heti mielikuvan vaimoa hakkaavasta humalaisesta miehestä. En ollenkaan epäile, etteikö suurin osa tapauksista olisi juuri näitä, mutta mielestäni ihan aiheellisesti tämä kollega, nuori miesihminen, otti esiin kysymyksen, paljonko tilastoissa on harhaa: moniko mies menee hakemaan apua, kun vaimo hakkaa?
Jotensakin siinä olivat sitten asiasta keskustelleet, ja tuli ilmi, että erinäisten nuorten (sekä poikien että tyttöjen!) mielestä oli jotenkin ihan jees ja ymmärrettävää, että tyttö läppäisee poikaystävää avarilla naamaan. Siis hetkinen. Minusta kasvoille lyöminen on äärimmäisen nöyryyttävä ele. Paitsi että se sattuu, se on tekona nimenomaan halventava.
Yksi temperamenttinen tyttölapsi läimäytti luokassa poikakaveriaan ja yhtä toista poikaa kasvoille, kun nämä typerehtivät kesken pienryhmätyöskentelyn. Kurinpalautusta pojat toki tarvitsivat, mutta ensisijaisesti minulta – ja ensisijaisesti muilla keinoilla. Sain tietenkin hepulin.
”Naisellisen” läpsimisen hyväksyminen on mielestäni molempia sukupuolia väheksyvä asenne. Jos ajattelemme, että naisen tekemä väkivalta on jotenkin suvaittavampaa ja vähemmän traagista kuin miehinen perheväkivalta, tunnustamme itse asiassa, että tällainen ääritoiminta on naisen tapauksessa jotenkin vähemmän puhuvaa, vähempiarvoista, vähemmän hälyttävää. Naisen pitäisi siis suunnilleen tappaa, jotta hänen sairas käyttäytymisensä tunnustettaisiin sairaaksi, tuomittaisiin ja mahdollisuuksien mukaan hoidettaisiin. Puhumattakaan siitä, että mieheen kohdistuvan väkivallan hiljainen hyväksyminen mitätöi miehiä tuntevina subjekteina.
Sitten ne perustelevat, että onhan naisia sorrettu vuosisatoja ja -tuhansia, ei miehet ole joutuneet kärsimään saman lailla ja blaa blaa blaa. Nå jåå. Kyllä niissä miehisissäkin rooleissa on miinuspuolensa. Ja ennen kaikkea: Mitä sitten? Ei sukupuolten tasa-arvoa sillä edistetä, että oikeutetaan yhtään mikään väärä vallankäyttö ja sortaminen. Silläkö historia muutetaan, että kostetaan menneiden aikojen raskaita perintöjä miessukupuolelle seuraavat pari vuosituhatta? Meidän veljemme, ystävämme, rakastettumme, työtoverimme ja oppilaammeko ovat syyllisiä siihen, että naisia poltettiin noitarovioilla joskus ties milloin? Hekö sen valinnan tekivät?
Itsestään selväähän tämä tietysti on aivolla ajattelevalle aikuiselle, mutku tuskastuttaa. Haluaisin muuttaa nuorten ajattelutapoja, haluaisin vaikuttaa isoihin asioihin yksilötasolta alkaen. Taidan olla oikealla alalla.
posted by Hanniina @ 12:00 PM
3 Comments:
Jos vaimoni lyö minua avarilla niin se retoorinen keino, ja itsessään yhtä harmitonta kuin muukin tunneviestintä. Ei voida puhua väkivallasta kun eihän se edes satu! Jos käsi sattuu tulemaan ikävässä kulmassa niin että kieli jää hampaiden väliin tai pää lähtee irti, niin silloin vaimo tietenkin pyytelee anteeksi ja antaa pusun. Yleisesti ottaen kuitenkin tällainen toiminta todellakin on naisen tapauksessa vähemmän puhuvaa ja vähemmän hälyyttävää. Naiset nyt sattuvat yleensä olemaan vähän hennompirakenteisia, eikä miehiä yleensä juurikaan kiinnosta jos vähän läimähtää. Jos taas mies löisi avarilla, se sattuisi oikeasti, tai sitten se pitäisi tehdä niin hennosti että voidaankin jo puhua silittämisestä. Naisellista läpsimistä voidaan verrata siihen jos 60 kiloinen mies lyö nyrkkeilijäkaveriaan vatsaan, jolloin nyrkkeilijää ei edes satu. Jos taas nyrkkeilijä löisi kaverillisesti takaisin, pienempi kaveri voisi löytää itsensä lattialta. Eli jos nainen on bodari ja painaa 20 kg enemmän kuin mies, niin tilanne on tietenkin ihan toinen.
Halventavuudesta puhuminen on jotenkin hassua jos mietitään tyypillistä läimäisytilannetta: pari on kahdestaan kotona tai kadulla ja mies möläyttää jotain älytöntä, mistä nainen ottaa nokkiinsa ja läimäyttää miestä. Mies tajuaa ettei nainen nyt tainnut ihan tykätä jostain, eikä siinä tule mieleenkään että nainen yrittäisi alistaa tai halventaa miestä.
Halventavuus voi kyllä olla ongelma jos vaimo läimäyttäisikin julkisesti, tai jos halveksiva käytös on hallitsevaa, eikä siis tasapainottavaa kunnioittavaa ja rohkaisevaa käytöstä esiintyisi juuri lainkaan. Tämä ongelma taas ei kulminoidu niinkään läimimiseen, vaan äärimmäisen paljon luokkaavampaa on esimerkiksi miehen julkinen vähättely, etenkin toistuvana ilmiönä.
Jos taas vaimo harrastaa nyrkkeilyä tai käyttää kättä pidempää, niin tilanne on tietenkin aivan erilainen. Jos väkivalta tuottaa oikeasti fyysisiä vaurioita, niin joku on kyllä vialla. Rajat täytyy aina vetää, mutta naisellisen läpsimisen demonisointi ei oikeasti ole uskottavaa. Naisten harjoittaman parisuhdeväkivallan esille nostaminen on tietenkin tärkeätä, mutta silloin on kyse vähän eri mittaluokan teoista ja voidaan jo ihan vakavasti puhua väkivallasta. Nuoriin ei kuitenkaan uppoa sinisilmäinen herkistely siitä kuinka tasa-arvon nimissä naisten pitää olla fyysisesti yhtä vahvoja kuin miesten.
No, joo. Kuka haluaa mitäkin puolta asiasta painottaa. Demonisointi on tässä yhteydessä hyvin ylilyövä ilmaisu - vaikka blogimme käsitteleekin paljolti uskonnollisia aiheita, en ole missään vaiheessa esittänyt tähän aiheeseen mitään "henkimaailmallista" kannanottoa. En liioin ole väittänyt, että naisen pitäisi olla fyysisesti yhtä vahva kuin mies, enkä tunnusta sortuneeni "sinisilmäiseen herkistelyyn".
Minun mielestäni väkivaltaa ei vain pidä hyväksyä tai nimetä uudelleen sen mukaan, millaiset värkit osapuolten jalkovälissä on tai ei ole.
Esitit, että läimäyttäminen voi olla naisen tapa viestiä kumppanilleen, että joku tämän sanoma tai tekemä asia ei ole ollut naiselle mieleen. Minusta olisi kuitenkin lohdutonta ajatella, että miehet olisivat niin yksinkertaisia, ettei viesti menisi perille lätkimättä. Kyllä puheen (tai joskus huudon, itkun jne.) on riitettävä. Jos minun tai kumppanini tarvitsisi läiskiä toistamme saattaaksemme jonkin tunnetilamme toisen ymmärrykseen asti, koko suhde olisi heikoilla jäilä. En minä ainakaan haluaisi elää niin tyhmän miehen kanssa, että hän ymmärtäisi tunteitani vain avarilla ilmaistuna.
Tottahan sukupuolilla on eroja, ja saa olla. Keskimäärin ainakin. Mutta jos parisuhde on yhtä "naisellisten oikkujen" ja "miehisen putkiaivoisuuden" tunnustamista ja näiden käsitysten hellimistä, voin vain kysyä, eikö olisi parempi olla yksin tai homoseksuaali.
Valitettava tosiasia tuntuu olevan myös se, että edelleen sekä poikia, että tyttöjä, kasvatetaan eriarvoisuuteen. Tyttöjen odotetaan lässyttävän, juoruilevan, puhuvan tyhjäpäiväisiä, nalkuttavan ja suuttuvan etenkin kuukautiskierron aikana aivan käsittämättömistä asioista, kun taas poikien oletetaan olevan poikia, olemaan alfauroksia, olevan täysin alapäänsä vietävissä, olevan ronskeja ja reteitä ja halveksivan naismaisia piirteitä. Ystäväni sai juuri 1,8 vuoden tuomion ja 70 h yhdyskuntapalvelua, kun oli tehnyt pistohaavan veitsellä seurustelukumppaninsa olkapäähän, kun tämä oli ensin solvannut ystävääni, heitellyt tätä ympäri huonetta, sylkenyt päälle ja käyttänyt fyysistä ja henkistä väkivaltaa estääkseen naisen poistumisen huoneistosta. Mies sai 90 e sakkoja.
Valitettavasti, samalla tavalla kuin kissa käyttää kynsiään leikin mentyä liian pitkälle, osa väestöstä oikeasti ymmärtää naisen olevan tosissaan vasta kun nainen turvautuu fysiikkaan.
Miten tämä kasvatuksellinen epäkohta saadaan kitkettyä? Vallitseva kulttuuri ei ainakaan auta asiaa. Tuskin myöskään julkinen sukupuolierottelu päiväkodista lähtien, wc-symbolillakin on kolttu päällänsä.
Alistaminen ja halventaminen ei ikinä ole oikein, sen pitäisi olla itsestäänselvyys, eikä sen pitäisi olla missään tekemisissä sukupuolen kanssa. Mutta jokaisella on oikeus puolustaa koskemattomuuttaan ja kunniiaansa, myös kissalla.
Post a Comment
<< Home