Lävistyksiä

Nyt melkein suututtaa.

Etukäteisvaroitus: Tämä kirjoitus sivuaa keskustelua homoseksuaalien adoptio-oikeudesta ja voi siten herättää suuria tunteita suuntaan ja toiseen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ottaa kantaa seksuaalivähemmistöjen asemaan sinänsä, vaan kyseessä on ongelmaan johdattava sivujuonne. Jos tapanasi on ottaa palkokasvi nenään kaikesta tekstistä, jossa esiintyvät peräkkäin kirjaimet h, o, m ja o, voit lopettaa lukemisen tähän.

Ajattelin tänään ääneen hienosti asian, jota en ollut ennen ajatellut edes äänettömästi.
Pohdimme AI7-kurssin (Puheviestinnän taitojen syventäminen) opiskelijoiden kanssa passeleita aiheita kurssilla järjestettäviin väittelyihin. (Mikäli sana väittely herättää kovasti negatiivisia tuntemuksia, suosittelen myös lopettamaan lukemisen tähän. Järjestetty väittely ei ole kinaamista vaan kurinalaista kielipeliä, jossa perustelemisella ja vastapuolen kunnioittamisella on suuri merkitys.) Eräs opiskelija heitti sitten ilmaan ajatuksen, että jos nyt jotain tunnepitoista ja isoa tappelua halutaan niin puhutaan vaikka homoista.

Ymmärtääkseni tämä nuori itse ei ollut kovin ehdottoman kannan ihminen suuntaan tai toiseen, mutta ymmärsi, missä ympäristössä elää. Joissakin pikkupitäjissä on parempi olla puhumatta sellaisista asioista kuin seksuaalivähemmistöt, maahanmuuttajat tai feminismi. Isoja reaktioita nämä asiat herättävät joka paikassa, mutta yleensä niistä voidaan silti keskustella. Silti on olemassa yhteisöjä, joissa tällaisia aiheita sivuava keskustelu karkaa välittömästi käsistä ja muuttuu alta aikayksikön kummalliseksi sanasodaksi, jossa kenenkään ei tarvitse perustella mitään ja kaikki saavat sättiä kaikkia siksi, että voivat, koska eivät ole ajatelleet virkkeen loppuun asti.

(Sivuhuomautus: Mainitsin kurssilaisille, että tämä ns. adoptio-oikeus, josta nyt valtakunnankin tasolla jossain määrin keskustellaan, ei ole sitä, mitä maallikot kuvittelevat. Se ei ole sitä, että Erkki ja Pertti, rekisteröity pariskunta, adoptoivat Bangladeshista tytön. Siihen on pitkä matka, ja se on kai jonkun mielestä hyvä asia ja jonkun mielestä epä. Tämä käsillä oleva ns. adoptio-oikeus koskisi sellaisia marginaalisia tapauksia, joissa rekisteröidyn parisuhteen osapuoli Pertti olisi oman, aiemmasta suhteesta tai liitosta tai mistä nyt sitten ikinä syntyneen lapsensa yksinhuoltaja, ja Erkille haettaisiin oikeutta olla sen lapsen huoltaja yhtä lailla kuin Perttikin. Eli ei "äiti ulos, toinen isä sisään", vaan että lapsen arkea faktisesti jakava toinen aikuinen saisi huoltajan oikeudet ilman, että ne ovat keneltäkään muulta pois. Ja tämän selvityksen jälkeen nousi esiin ajatus että:)

"Miks kukaan tekis lapselleen sellasta? Vähänkö sitä lasta kiusattais?!!"

Kerrankin olin sukkela oikealla hetkellä. Satun itse olemaan opettajan lapsi, ja tiesin tämän lausunnon antaneen nuoren olevan sitä itsekin. Mainitsin, että ainakin meillä päin opettajien lapsia kiusattiin aika lailla, mites täällä? Ja niinhän se meni: lukion mittaan ongelma oli käynyt jo aika mitättömäksi, mutta peruskouluaikana kiusaaminen oli ollut raskastakin.

No niin! Onko nyt siis pääteltävä, että kaikenlainen lisääntyminen on kiellettävä opettajilta, kun sitä lasta kiusataan kuitenkin?

Opettajuus on toki monin tavoin eri asia kuin homoseksuaalisuus, mutta ilmiö on täysin sama. Jotain vähemmistöä edustava lapsi joutuu silmätikuksi ilman omaa syytään. Pitäisikö tällaiset lapset siis eliminoida, tai ideaaliyhteiskunnassa jopa torjua sellaisten syntyminen alun alkaenkin?

Eikö se ole se kiusaaminen, mikä pitäisi kitkeä?

Kysyy nimimerkki.

posted by Hanniina @ 11:27 AM