Vanhapiikakomplekseista
Olen 27-vuotias kristitty naimaton nainen. Olenko vanha? Olenko itse asiassa – vanhapiika?
Aiemmin ns. vanhanpiian tai -pojan veroa alettiin periä 24-vuotiailta naimattomilta. Ilmeisestikin lisääntymättömät katsottiin rasitteeksi yhteiskunnalle. Verotus ei nykyisin suosi avioituneita aivan yhtä räikeästi, mutta kylmä totuus toki on, että asuminen, liikkuminen ja ruokailu, perustarpeet, tulevat suhteessa kalliimmiksi yhden hengen taloudessa. No, anyway – jo vanhentuneen lain silmissä olen ehdottomasti vanhapiika. Vieläpä, hitto sentään, vanhapiikaopettaja. :D
Kun eräs uskonsiskoni tuli aikoinaan ikävästi jätetyksi, hän itki sitä minulle vuolaasti. Sietikin, hylkääminen on aidosti kamalaa. Mutta korvaani särähti muuan yksityiskohta hänen ulinansa seasta: ”En mä enää tällä iällä jaksa ruveta miestä hakemaan!” Tyttö oli tasan 20-vuotias.
Muuan kristillisellä foorumilla juteltiin sukunimikysymyksistä. Jos menisitte naimisiin, miten haluaisitte sukunimenne valita ja millä perusteella? ”Ottaisin miehen nimen joo, mahdollisimman äkkiä pitäis päästä omasta eroon”, vastasi useampikin 16-17-vuotias tyttö.
Miksi on etuoikeuksien etuoikeus mennä naimisiin nuorena ja nopeasti? Voihan niin tehdä, ihana juttu kun ihmiset löytävät toisensa ja rohkenevat sitoutua! Rock! Mutta ei kai sen välttämättä KUULU mennä niin kaikkien kohdalla? Mikä kirous se on olevinaan, jos valoja vannotaan vähän aikuisempina?
Kolmeakymmentä ikävuotta hipovia seurakuntalaisia aletaan liian usein vähän kummastella. Mikä on kun se ei kelpaa, vai eikö sille kelpaa? Salattu synti, joku kauhea trauma? Vai sittenkin se naimattomuuden armolahja? (En edelleenkään ole löytänyt Sanasta perusteita sille, että moinen olisi olemassa, jos kohta naimattomuus on UT:ssa ihan suositeltu elämäntapa.) Ja olen kuullut useista vasta vähän kolmattakymmentä vuotta louskuneista suista lupauksia tyyliin ”kun mä sen naisen löydän niin se on neljä kuukautta ja naimisiin, heti. Ja häämarssit on nämä ja nämä”.
Minä olen aina tiennyt, etten avioituisi kovin nuorena. En tiedä miksi, olen vain vaistonnut sen. Suhteita, nuoreen ikääni nähden turhankin muka-vakavia, oli kyllä, ja niinpä se minäkin 19-kesäisenä kuumeisesti rukoilin että kun nyt löytyisi se Elämän Mies äkkiä. Mutta tässä vaiheessa katson kiitollisena asioita, jotka menivät niin kuin pitikin. Ei 21-vuotiaasta, vasta opiskelut aloittaneesta, masentuneesta, hämmentyneestä, juuri mummonsa ruumiin nähneestä, sairaalloisen laihasta Hanniinasta olisi ollut vaalimaan toista ihmistä. Saati että itsetuntoni olisi kestänyt sitä, mistä nyt niin iloitsen: että rakkaani on sosiaalinen hurmuri, että en ole maailman ainoa nainen, jolle hänellä on varaa olla mukava.
En halua vähätellä yksinäisyyttä tai kumppanin kaipuuta. Olen joskus itse ollut niin hylätty, niin ei-rakastettu, että hajotin asioita. Tunsin olevani ruma ja epäkiinnostava, enkä ollut koskaan – siis lapsenakaan – saanut tarvitsemaani hellyyttä. Se on kamala kipu, eikä se katso ikää. Olenpa minäkin joskus pahoina aikoina kihissyt mielessäni, kun nuorena naineilla ystävilläni on ollut suruja. Että hyvä sen tuossa on vinkua, sillä on sentään rakastava puoliso. Mutta on se kamalaa, nyt kun ajattelee! Miten saatoin olla niin yksisilmäinen, että luulin oman suruni olevan maailman ainoa suru? Millä oikeudella kukaan vähättelee vaikkapa avio-ongelmien kanssa kamppailevien parien murheita, ”kun heillä on sentään toisensa?” En edelleenkään millään usko, että hylkäämiskokemuksia, riittämättömyyttä tai yhtään mitään tunne-elämän ongelmia ratkaistaan yksioikoisesti papin aamenella.
Olen jutellut vanhan ystäväni kanssa syvällisiä pitkästä aikaa. Hän totesi minulle muutaman viestin vaihdon jälkeen, kun olimme puhuneet miesasioista, että on se vaan hyvä kun tässä iässä on löytänyt sen hyvän elämänkumppanin. Ettei tarvitse enää etsiä. Okei, okei. Onhan se ihanaa! Rakastettuni (jonka kanssa emme siis todellakaan tässä vaiheessa harkitse avioitumista) saa minut kehräämään olemalla olemassa. Mutta miten se ikään liittyy? Olisinko vähemmän onnekas, jos olisimmekin 31-vuotiaita?
Olen 27-vuotias nainen. Kai minun täytyy heti ostaa ilmapuntari, alkaa keräillä reseptejä ja ilmoittautua verhoilukurssille. Ottaa pehmennys ja solmia pashmina-huivi kaulaan. Ja jos käykin niin, että tiet kultani kanssa eroavat, voin suorilta mennä luostariin. Eihän sitä nyt tällä iällä enää ketään löydä.
Kyä mää siltiki sano saatana.
3 Comments:
Sinänsä hiukan irrallinen näkökulma aiheeseen...
Sen, että verotuksen ja muun kautta eläminen avo- tai aviosuhteessa koituu edullisemmaksi voi nähdä myös niin, että yhteiskunta tukee perheitä sillä tavalla. Siitä huolimatta monet lapsiperheet näyttävät olevan ahtaalla. Ja siitä huolimatta lapsia ilmeisesti syntyy sen verran vähän, että me olemme luultavasti eläkeiässä pahoissa vaikeuksissa - ellemme ole eläkesäästäneet. :|
Juu, en toki väitä etteivätkö lapsiperheet, etenkin pienituloisten sellaiset, olisi joskus huomattavan ahtaalla. Siitä ei toki tässä ollut kysekään...
Eläkesäästäminen on totisesti tarpeen. :/ Toisaalta Suomeen olisi tulossa vaikka kuinka käyttökelpoista työvoimaa. Syntyvyyden vähenemistä ei ratkaista yksinkertaisesti vauvatalkoilla, koska elinkeinorakenne (=ihana länsimainen kulutus- ja tuottavuusyhteiskunta) takaa sen, ettei monillakaan ole varaa jäädä kotiin siksi aikaa kun lapset heitä tarvitsisivat. Konstikkaita juttuja.
Mutta tuo talouspolitiikka olisi oiekastaan erillisen postauksen aihe, eikä ehkä kuuluisi tänne kuitenkaan. :) Kiitos hyvästä huomiosta!
Ehkä näin miehenä ei osaa aivan samalla tavalla päästä sisään tuohon vanhapiikakompleksiin, mutta kun erinäisten sattumien kautta kävi niin, että vietin "parhaat vuoteni" (pah) ilman kumppanin kumppania, niin olihan se toki silloin raskasta kun muilla oli vaikka mitä - että kräh - ei naista .. kurjuus .. yksinäisyys.
Mutta sitten kun lopulta nuoruuden ihastus palasi elämääni lähes kolmenkympin kynnyksellä on voinut todeta, että ehkä sittenkin parempi näin päin. Osaa nähdä asioita vähän toisinkin ja oma persoona on päässyt rakentumaan. Toisaalta sitä on vähän liikaakin tottunut yksinäisyyteen, että ei aina osaakkaan sitä toista ottaa huomioon. Mutta tässä sitä nyt sitten opetellaan.
En mä kyllä myöskään ymmärrä sitä, että mitä se naimisissa oleminen tai olemattomuus, papin aamenella tai ilman, vaikuttaa asiaan.
Olen nykyään tämän ihastuksen kanssa naimisissa. Vuosi seurusteltiin. Ajateltiin, että ei
olla mitään teinejä enään.
Silti lähinnä uskovaisten naisten puolesta minulla on pelko, että hyppäävät ensimmäisen miehen syliin jolle tuntuvat kelpaavan (ja joka ei ole ihan urpo, niinkuin krhm... jos sallitte - jotkut uskismiehet tosiaan ovat).
TRO typeryyksillä ja muilla nuoria naisia ahdistavilla pöhköyksilläkin lienee tässä asiassa osuutta. Liian moni nuori nainen, tyyliin 20v, on mennyt naimisiin liian nuorena - ja sitten ei ollakkaan osattu olla yhdessä, kun omaa elämää ei ole eletty. Tämä oman elämän elämättömyys tulee monille nuorena naimisiin menneille vastaan joskus todella myöhäänkin. Monille vasta kun lapset ovat lentäneet pesästä.
Mummoni esimerkiksi katuu, että sitoutui pappaan niin nuorena. :)
Että luottavaisin mielin olen puolestasi Hanniina. Viisaasti edetty!
Post a Comment
<< Home