Lävistyksiä

Saatanalliset säkeet

Kuulin kerran seurakunnassa, kun musiikillisesti kokeilevanlainen ylistysbändi soitti Love me Tenderiä ylistyssetissä. ”Oh my darling” oli korvattu ”Oh my Saviorilla” ja soittajat, ihan lämmintä uskovaista porukkaa, ylistivät musisoidessaan. Kun yritimme ystävän kanssa toisessa kokoonpanossa myydä jotain vastaavaa ideaa, se ei kelvannut missään nimessä. ”Se ei ole raamatullista, se ei ole ylistysbiisi, ja se on kirjoitettu naiselle! Yhden sanan vaihtaminen ei muuta sitä!” Ah. Selvä.

Mikä tekee ylistyskappaleesta ylistyskappaleen? Sävellaji? Musiikillinen tyyli? Säveltäjän motiivit? Minusta mikään näistä ei ole uskottava peruste. Paavi saneli keskiajalla, mihin sävel- ja tahtilajeihin milloinkin oli sallittua säveltää kirkkomusiikkia, ja muu oli sitten saatanasta. Tai sovitus, soitinvalinnat? Kanttori-isäni pyöritteli silmiään, kun saksofonisti ei olisi kehdannut soittaa hautajaisissa. Sävelmä oli tilanteeseen sopiva, kaunis vanha virsi, ja soittajaa oli vasiten pyydetty tekemään tällainen palvelus. Hänellä itsellään vain oli tukeva vakaumus, että saksofoni on kertakaikkiaan liian jumalaton soitin kirkkoon ja etenkin hautaukseen.

Entäpä ne säveltäjän motiivit sitten. Niistä emme ikinä, ikinä voi olla täysin perillä. Mistä tiedämme, jos vineyard-hittien säveltäjät ovatkin vain tekaisseet viisuja piruuttaan ja täyttäneet sävelmät oppimillaan karismatiafraaseilla, kun ovat huomanneet että musiikille on menekkiä? Okei, se ei ole kovin todennäköistä, mutta täysin mahdollista. Ja vaikka Elvis Presley ei tullutkaan tunnetuksi suurena evankelistana, emme voi tietää, miten syvästi hän ehkä rakasti Kristusta.

Minusta Jumalaa palvelevan seurakunnan ja musiikkia johtavan ryhmän ei tarvitse ajatella, mitä joku muu on ajatellut! Ylistyslaulua on se, mikä on sitä minulle (tai ryhmässä riittävän yksimielisesti meille), mitä laulamme Herralle omasta tahdostamme.

Toki sanojen sisältö merkitsee. Jumalanpalvelusmusiikkikin valitaan sillä perusteella, että karvoihin ja tahtilajeihin katsomatta siinä lauletaan joko Jumalalle tai Jumalasta. Vapaissa suunnissa sama asia ilmaistaisiin luultavasti erottamalla evankelioiva gospel varsinaisesta ylistysmusiikista – mielestäni tämäkin raja on aika keinotekoinen. Monia virsiä ja esim. nuorten hengellisiä lauluja voisi pitää ensisijaisesti julistavina, evankelioivina, mutta jos minä itsekseni kotona mietin ja rukoilen ja laulahdan siinä välissä vaikka Amazing Gracen, mitä muuta se on kuin rukousta ja ylistystä? Yritänkö silloin julistaa evankeliumia tapeteilleni tai töötöilleni?

No, joka tapauksessa – sanojen sisältö ratkaisee. Vaahteramäen Eemelistä on jo vähän hankalampi tehdä rukouslaulua. Mutta tulkintaa joudutaan aina tekemään. Ja luotettavin tulkinta on rauhallinen omatunto sekä luottamus Herran armahtavaisuuteen. Siinäkin tapauksessa, että kappalevalinta menee vähän pieleen. (Ovatpa hurupäisimmistä piireistä irroittautuneet kertoneet sellaistakin, että jos ihan ehdassa ylistyskappaleessa ei sanota tarpeeksi monta kertaa Jeesuksen nimeä, se on hylättävä liian maallisena. Vaikea uskoa, että sydämiin asti näkevä Kristus itse tällaisia normeja tarvitsisi – ajattelussaan vajavaiset ja alituisen, raskaan syyllisyyden vaivaamat ihmiset ehkä.)

Erään kerran soitimme porukalla seurakunnan tilaisuudessa. Aloitimme Konsta Jylhän kappaleella, jonka sanat kuuluvat ”Kiitos ja ylistys soikoon, kiitos ja ylistys soikoon, Isä, Poika ja Pyhä Henki”. Teksti oli tekijän mukaan syntynyt raamattupiirissä – mikä yllätys sinänsä. Sitä sitten toisteltiin muutama säkeistö. Mutta pahaksi onneksemme sävellys ja tahtilaji oli takovaa folkia. Fraasissa aina kolme tahtia nopeasti kuuteen ja neljäs kahteen painottaen, ilman taukoja uusiksi saman tien. Harvinaisen hengästyttävää laulajan kannalta, mutta ihan toimivaa ja hauskaa. Ja etenkin melko ilmiselvää ylistysmusiikkia. Tuon reissun jälkeen bändimme hyllytettiin ylistystehtävistä. Seurakunnan johtaja tuli kertomaan minulle, paljon jälkikäteen ja runsaan kuiskailun jälkeen tietysti, että hän ei luota meihin. Vanhimmisto pelkäsi, että musiikissamme on shamanistinen henki.

Olin aika pettynyt. Kyseinen heppu on esiintynyt Suomessa eräänlaisena ylistyksen asiantuntijana, ja olin siinä käsityksessä, että hän ajattelee hengellistä musiikkia sisällöllisin perustein. Niin kuin koulutuksensa varassa pitäisikin – kyseinen mies kun oli ja on myös kanttori.

Onneksemme meitä ei saman tien rankattu katukahvilakeikoilta, jotka olivat vähän vapaamuotoisempia ja kohdistettu ennen kaikkea ”uskosta osattomalle” yleisölle. Erään kerran setti alkoi lyhyellä juonnolla aiheesta taivasikävä. Sen jälkeen lähdettiin Satumaa-tangoon kaikkine asiaankuuluvine alkusoittoineen, oikein paatoksella. Kun tultiin kohtaan siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan, tehtiin roisi leikkaus Swing low, sweet chariotiin, jota venyteltiin ja maisteltiin ja huudettiin ja uhottiin oikein ajan kanssa. Lopuksi sitten loikka takaisin kertosäkeeseen: "Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois..." sekä oman seurakunnan väki että maallisempi asiakaskunta oli kovasti ilahtunutta. Kokeilu oli rohkea, mutta sen takana oli uskoakseni ainakan tarpeeksi vilpitöntä mieltä ja ylistämisen iloa. Eikä kovinkaan monta vainajien manaamista ja pienjyrsijöiden uhraamista saatanalle.

posted by Hanniina @ 11:41 PM